”Tämä on homeessa, yäk!”Nostan ilmaan vadille taiten asetellun ananaskirsikan ja annan sen paistatella Rivieran auringossa. Tytöt tuijottavat ällistyneinä: ”Eikö tän pitänyt olla kahden Michelin-tähden ravintola?” 
Muun muassa tällaisia ravintolaelämyksiä koimme kevätretkellä Nizzassa. Mutta onneksi paljon muutakin!
(Translation: photo memories from our lunch at Chateau Eza, Eze village, France in April 2014)
 
Viime kevään Nizzan-matkalla Miss Heinämaa ja Orvokki kävivät Ezen keskiaikaisessa kylässä sillä aikaa, kun Annikki ja minä suhasimme Monacossa ja Monte Carlossa. Kylä oli kuulemma niin hieno, että takaisin oli päästävä. 
”Mie niin ootan, et mie pääsen sinne chateau’hun siihen min kantapöytään”, hekumoi Miss H kuten niin monta kertaa aiemminkin talven aikana. 
”Kantapöytää? Kävittekö te siis siellä linnan ravintolassa juomassa viinit viime keväänä?”, kysyin. 
”Ei käyty, me juotiin viinit muualla ja siitä ohi mennessämme katsoimme, että tuonne voisi mennä ensi vuonna”, Orvokki sanoi. 
”Niin, ja mie päätin heti, et tos kaiteen vieressä on min kantapöytä”, Miss H kommentoi. 
 
Tuumasta toimeen: tein lounasvarauksen, joten heti loman ekana päivänä pukeuduimme vähän tyylikkäämmin mekkoihin (sekä Miss H nahkapohjaballerinoihinsa, jotka ovat hienot mutta eivät kestä vettä) ja hyppäsimme Nizzan satamasta bussiin 112. Hurautimme kymmenen minuutin matkan Ezeen. Bussista noustuamme jatkoimme taivallusta ylämäkeen kohti kylää. Ezen kylä on rakennettu 1300-luvulla puolustuslinnakkeeksi. Sitä kutsutaan kuulemma joskus kotkanpesäksi, koska se sijaitsee yli 400 metriä merenpinnan yläpuolella. 
”Aatelkaa, kun tästä lähtisi vierimään rinnettä alas…” Miss H pelotteli lipsutellessaan ballerinoillaan mäkeä ylös. Emme halunneet ajatella sitä, vaan keskityimme kiipeämään kylän kapoisia kujia. Pistäydyimme aikaa tappaaksemme koruputiikeissa, joita oli siroteltu kylän labyrinttiin. Lopulta kello lähestyi yhtä, joten kävelimme hulppeaan lounaspaikkaamme Chateu Ezaan, jonka ovella tyylikäs hovimestari otti meidät vastaan. Linnan on rakennuttanut neljä sataa vuotta sitten Ruotsin kuninkaan poika Vilhelm, joka ihastui Rivieran kauneuteen. Kuulemma vuoteen 1976 asti linna tunnettiin nimellä Ruotsin prinssin linna! Olisihan se tietty pitänyt arvata, että rakkaat naapurimme omistavat kiinteistöjä Cote d’Azurista jo kauan ennen Rosbergeja ja Räikkösiä. 

”Ehkäpä aperitiivit terassilla ennen lounasta?” hovimestari ehdotti ja myöntävän vastauksen saatuaan johdatti meidät ulos ja jyrkkiä rappusia pitkin terassille. Aurinko valaisi jo kaiteen vieressä olevat pöydät, ja muitta mutkitta asetuimme pöytään, joka kylpi parhaimmassa paisteessa. Siinä se kantapöytä nyt oli! Tarjoilija tuli kysymäään mieltymyksiämme. Päädyimme samppanjaan – maiseman ikuistamisen ohessa. 
”Sä olet varmaan tottunut tähän että ekat 10 minuuttia kaikki vain kuvaavat maisemaa?” tokaisin tarjoilijalle, joka hymyili ja nyökkäsi. Talon samppanja oli Amour de Deutzia vuodelta 2005, ja se tarjoiltiin upeissa laseissa. Ihanaa.
 
Saimme eteemme vadillisen ruokahalun herättäjiä: pinaattiravoleja, kinkkurullia ja parmesaanitikkareita sekä ananaskirsikoita. Voi jestas. Samppanjakin maistui paremmalta kuin koskaan. Lahdella pörräsi muutama iso huvivene, ja jossain Nizzan yllä näkyi sadekuuropilvi. Sen sijaan meille aurinko loisti kirkkaasti, kaikin tavoin. Kaikki oli niin täydellistä, että sanat olivat loppua kesken. Totesimme yhdessä, että tämä hetki oli odottelun arvoinen. 
Napostelimme hyvällä ruokahalulla appetizereita, kunnes viimeisen ananaskirsikan alta paljastui hometta. Oho. Pällistelimme homaista hedelmää kuin käärmettä paratiisissa. 
”Paljonko ne maksaa siitä, että en postaa tätä kuviaa Guide Michelinin sivuille?” vitsailin.
”Tai Tripadvisoriin. Mä oon hei Top Contributor!” 
”Oi ei, Top Contributor kohtaa Michelin-tähdet”, Orvokki nauroi. 
Huomautin asiasta tarjoilijalle, joka pahoitteli virhettä. (Enkä laita homekuvaa tänne. Se oli kuitenkin pieni kauneusvirhe muuten niin täydellisessä puolituntisessa.)
 
Tarjoilija johdatti meidät terassilta ruokasaliin. Sisällä on viisikymmentä japanilaista ja me. Meidät asetettiin pöytään niin, että kaikilla oli esteetön näköala merelle. 
 


 
Keittiön tervehdys oli gazpachoa muistuttava, tymäkästi valkosipulilta ja tomaatilta maistuva vihanneskeitto, jossa killui oliivileivonnainen. Huh, miten hyvää. 
 


 
”Kehtaakohan täällä ottaa annoskuvia”, tuskailimme länsimaisessa ahdingossa. 
”Jos ne kehtaa tarjota meille homeisia ananaskirsikoita, niin kyllä kehtaa”, totesin ja jätin iPhoneni pöydälle. 
 


 
Seuraavaksi saimme alkuruuan, joka oli kauden mukaisesti parsaa. Sosekeittona tällä kertaa, somistettuna sienikakkusilla, salaatilla ja rosmariinilä sekä pienen pienellä kukkasella. ”Ai herranjumala tää on hyvää”, voihki Orvokki. Se oli. Miten voi parsasta saada niin kermaista ja täyteläistä menettämättä silti vihanneksen makua? Piti väkisin pitää hengähdystaukoja ja ihailla maisemaa, vaikka olisi tehny mieli kaapia lautanen samantien tyhjäksi, imeyttää viimeiset aromit munakoisolla maustettuun sämpylääni ja kulauttaa viinit päälle. Sommelierin suosittelema paikallinen valkoviini istui settiin kuin ballerinakenkä Miss H:n jalkaan. 
 


 
Pääruoka oli valkoista kalaa eli seabassia kypsennetyn fenkolin ja äyriäispureen kera. Oikein kalanmakuista ja täyteläistä. Vatsa alkoi olla jo niin täynnä, että toivoimme, ettei keittiöstä lähetettäisi tervehdyksiä, vaan saisimme keskittyä jälkiruokaan.  Kerroin tytöille häämatkastamme Chamonix’ssa, jossa meillä oli joka ilta neljän ruokalajin fiini illallinen takkatulen loisteessa ja pianonsoiton säestyksellä. Ruokaa oli niin yltäkylläisesti, että aloin jo kammoksua lähestyvien juustokärryjen jyrinää parketilla aina pääruuan päätteeksi. Kun ei millään malttaisi sanoa ’ei’, mutta kunnei vaan voi enää syödä enempää. Voi tätä länsimaista ahdinkoa, todella. 
 
Jälkkäriksi saimme sitruunakeksin, jonka päälle oli pursotettu nougatia, sitruunakreemiä ja suklaamoussea. Lisukkeena oli kerrassaan suussasulava nougatjäätelö. 

Linnan tarjoilijat olivat muuten hioneet liikkeensä täydellisyyteen asti. He saapuivat jonossa, ryhmittäytyivät kukin ruokalijansa viereen, laskivat lautaset yhtäaikaisesti pöytään. Niin tapahtui nytkin. Mutta mitä ihmettä! Minun jälkiruoastani puuttui keltainen jousennäköinen sokerikoriste. 
”Oh, but where is my decoration?”, kysyin ystävällisesti ihmetellen, kun tarjoilijani asetti lautasen eteeni.
”We’ll bring you one to the side”, sanoi hovimestari.
”Kylläpä sun tarjoilija sai pahan silmäyksen kollegaltaan”, sanoi Miss H, kun tarjoilijat olivat poistuneet. Joku oli mokannut. Ehkei mun olisi tarvinnut osoitella asiaa. Sain sokerikoristeen erillisellä vadilla, ja (koska se hajosi suunnilleen henkäyksestä) tein siitä oman taiteellisen versioni jälkkärilautaselle. 
”Tää on hienompi kun alkuperäinen”, hihkuin. 
Jälkkäri oli todella hyvää. Raikas nougatjäätelö sopi kuin nakutettu makean ja kirpeän sitruunakreemin kanssa. 
 



 
Jälkkärin päätteeksi saimme palata terassille nauttimaan kahvit ja jälkimakeat: itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja toffeeta sekä marjamoussea pikkuleipien kera. Tarjoilijalle oli tähän mennessä selvinnyt, että olemme Suomesta, ja hän tuli jutustelemaan tulevasta matkastaan Lappiin ja kyselemään moottorikelkkasafarivinkkejä. 
 
Laskusta totesimme, että ruuat (56 euroa per nenä) olivat ne edullisimmat elementit. Samppanja ja viini nostivat hinnan yli 350 euroon. Saatuani luottokortin lompakkoon alkoi sataa. Pakenimme terassilta linnaan ja onnittelimme itseämme hyvästä ajoituksesta. 
”Voi ei, min nahkapohjaiset ballerinat ei kestä vettä”, Miss H manasi. 
”Erikoista, etteievät ne huomauttaneet mitään siitä homeesta”, Orvokki sanoi. 
”Niin. Jos ajattelee, että alkuruoka on homeessa ja jälkkäristä puuttuu keskeinen elementti, niin sopii toivoa, että en ollut Michelinin tarkastaja.”
”Lähtisköhän toinen tähti?”
”Miten mie selviin sinne bussille ilman että nää kengät menee pilalle?” Miss H ihmetteli. Voi tätä länsimaista ongelmavyyhtiä. 
 
Elämys oli kuitenkin hintansa väärti. Onhan yli satasen lounas aika tyyris, mutta päätin ottaa tilastotieteilijän asenteen ekaan lomapäiväämme. Palattuamme Nizzaan kävin nimittäin kenkäkaupassa ja outletissa ostamassa kolmet laadukkaat ballerinat (kumipohjaiset) alle satasella. Joten jos parilla sadalla saa ihanan lounaan viineineen ja kolmet hyvät kengät, lomapäivä on onnistunut!
 
(Eivätkä Miss H:n ballerinatkaan menneet pilalle. Sen kunniaksi hänkin investoi outletissä muutamiin uusiin. Nahkapohjaisiin tietysti.)