Edinburghista kolmisen kilometriä merelle päin sijaitseva Leithin kaupunginosa tuli tutuksi jo 1996, kun olin kuukauden englantilaisen kirjekaverini luona Middlesbroughissa, ja teimme päivämatkan Edinburghiin. Silloin emme tosin käyneet Leithissä – ainoastaan Edinburghin linnassa – mutta myöhemmin samalla reissulla kävimme Richmondin elokuvateatterissa katsomassa kesän kohuleffan, Trainspottingin. Se sijoittuu Leithiin. Kirjailija Irvine Welsh ei kuulemma suuremmin pidä siitä, että kaupunginosa on nykyisin kovassa nosteessa – uusia ravintoloita perustetaan, rantaan on rakennettu iso ostoskeskus ja narkkarien suosimalla rautatieasemallakin on Waterworld-huvipuisto. Meille Leith kuitenkin kelpasi. Sivukujilla pääsi kokemaan ihan tarpeeksi trainspottingia, ja ravintolat vaikuttivat lupaavilta.
Tekstaroimme Annikille, joka oli paahteisessa Italiassa ystävänsä häissä. Emme kuitenkaan suostuneet olemaan kateellisia märissä jalkineissamme: olihan meilläkin loma, ihanaa seuraa ja hyvää ruokaa!
Randomisti valitsemamme pubi osoittautui napakympiksi. Skottilainen chowder (kermainen kala- ja simpukkakeitto, joka oli maustettu mm. korianterilla) oli kenties vieläkin parempaa kuin viime kevään kalifornialaisserkkunsa. Orvokin leivitetty turska ei takuulla tullut pakastimesta vaan suoraan kalastusalukselta.
Hulluinta oli, että olimme varanneet pöydän Fisher’s bistrosta samaisen Shoren varrelta vain muutamaa tuntia myöhemmäksi. Sitä ei kuitenkaan voinut siirtää, sillä meidän oli ehdittävä kymmeneksi keskustaan osallistumaan kummituskierrokselle. Niinpä pyörähdimme lahjatavaraliikkeessä ja halfpinteillä, kävelimme ostoskeskukseen ja takaisin sekä seurasimme lopulta Suomi-USA-lätkämatsia tekstaripäivityksinä kahvilassa aperitiivejä nauttien. Voitonhuumassa kipitimme puoli korttelia Fishers Bistroon.
Fishers Bistro oli nimensä mukaisesti rento ruokapaikka, joka oli rakennettu vanhaan tuulimyllyyn. Söpöltä tarjoilijapojalta Orvokki olisi voinut tilata pidemmänkin kaavan mukaan, mutta lounaan jäljiltä olimme vielä liian täynnä, joten tyydyimme pääruokiin. Reissuissa pitäisi aina olla varavatsa mukana, sillä makuelämyksiä on tarjolla enemmän kuin napa vetää! Miss Heinämaa söi itämaisittain maustettua katkarapua ja ”hakea” eli kummeliturskaa. Orvokin kanssa jaoimme tuoreen hummerin, jonka kera tarjottiin valkosipuli-yrttivoita. Suussasulavaa. Luontevasti keskustelu kulkeutui viime keväisiin San Franciscon herkkuihin sekä pian starttaavaan Edinburghin vanhan kaupungin kummituskierrokseen, jota Miss Heinämaa oli kammonnut jo kuukauden etukäteen! ”Mie en kestä jos se on joku kauhee…” Mä taas toivoin jotain selkäpiitä karmivaa. Mercat Toursin Hidden & Haunted -kierrokselle kun ei saanut tuoda lapsia lainkaan.
Kauhua kummituskierros aiheuttikin, tosin ei sellaista, kun kuvittelimme. Ilta oli jo hämärtynyt, kun odotimme muiden turistien kanssa hytisten Lawnmarketin kokoontumispaikalla. Tunnelma vaikutti lupaavalta: pimeä ilta ja kolkko tihkusade, joka sai kaipaamaan jo maan alla kulkeviin salaperäisiin luolastoihin. Ensin kuitenkin oppaamme kierrätti meitä ulkona patsaita ja muita vanhoja rakennelmia esitellen. Oli kylmä, ja oppaan tarinat poukkoilivat historiafaktoista urbaanilegendoihin. Lopulta pääsimme kapealle kujalle, jota kävelimme alas ja sitten taas ylös. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuimme Mercat Toursin toimistolle, josta johti vähän liian kätevästi ovi suoraan luolastoihin. Neljästä huoneesta muodostunut ”luolasto” muistutti epäilyttävästi kynttilöin valaistua perunakellaria. Opas puheli Casper the ghostista ja heilutti dramaattisesti kynttilää. Kummituksia saattoi kuulemma aistia missä tahansa! ”Barcelonan cavakellareissa oli paljon pelottavampaa kuin täällä”, mutisin. Muljautimme silmiämme. ”Jos jostain nousee karvat pystyyn, niin siitä että me oikeasti pulitettiin tästä 10 puntaa per lärvi”, totesin kuivakkaasti. Aina ei näköjään onnistu, vaikka kuinka lukee TripAdvisorin arvosteluja.Perjantaina se vasta satoikin!
Kadehdin avoimesti Orvokin kumisaappaita. Majapaikassamme, viihtyisässä Sandaig Guest Housessa oli erinomainen aamiainen, joten söimme kaikessa rauhassa ja tihrustimme hotellin edessä levittäytyvään Leith Linksiin. Full Scottish Breakfastiin kuului myös black puddingia ja haggista. Edellinen maistui mustalta makkaralta ja jälkimmäinen maksalaatikolta, oli mun osapäiväkasvissyöjän arvioni. Aamiaisen jälkeen lastasimme lämpimästi vaatteita päällemme ja työnnyimme tuulen ja sateen armoille. ”Paikallisetkaan ei käytä sateenvarjoja tälläsessä tihkussa, niin en mäkään”, Orvokki uhosi. Mä taistelin puhuria vastaan, joka parhaillaan riepotti sateenvarjoparkaani nurinpäin.
Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimme satamassa ja lähdimme tutustumaan Britanniaan, kuninkaalliseen alukseen. HMY Britannia palveli kuningatarta 1950-luvulta vuoteen 1997, ja etukäteisinfon mukaan sen kiertäminen on yksi parhaimpia tapoja nähdä vilaus kuningattaren privaattielämää. Ehkä niin olikin: kuningattaren makuuhuone oli valokuvia myöten autenttisesti paikallaan. Jahdilla ovat häämatkansa viettäneet muun muassa Diana ja Charles sekä Sarah ja Andrew. Kolusimme laivan komentosillalta yksityistiloihin, konehuoneeseen ja pesulaan saakka. Piiskaava tuuli houkutti pysymään sisätiloissa, ja niinpä nautimme ihanat ”noon teat” sitruunakakkuineen ja skonsseineen tiikkiselle huvittelukannelle rakennetussa tea roomissa. Ja okei, pullon kuningattaren rosé-kuohuviiniä myös. Jotenkin se sateen ja tuulen tuoma kohmeus alkoi sulaa, kun siinä kuuntelimme jousiorkesteria ja päällystimme lämpimiä skonsseja voiksi kirnutulla kermalla ja mansikkahillolla.
”Mihinkäs me mentäis sitten lounaalle..?”
”Oisko se Compass hotellin lähellä, jonka ohi eilein tultiin? Se näytti tosi viehättävältä pubilta.”
”Joo, siinä luki fresh seafood.”
”Mä oon ihan täynnä…. Enää pitäisi keksiä, mitä tehdään tässä väliajalla, että taas pääsee syömään!”
”Just sanoin, että taitaa jäädä perinteiset jacket potatot tällä kertaa väliin, kun täällä on niin paljon kaikkea ihanaa.”
”Meidän reissut alkaa olemaan jo kulinaristimatkoja. Koko ajan vaan syödään tai juodaan tai suunnitellaan seuraavia syömisiä ja juomisia.”
Väliaikaistekemistä järjestyi Britannian matkamuistomyymälästä ja viereisen ostoskeskuksen Debenhams-tavaratalosta, josta ostin maxipituisen kesämekon. Paluumatkalla pstäydyimme myös kuninkaallisella hovihankkijalla eli Kinrich-Andersonin kilttimyymälässä, josta Miss Heinämaa osti miehelleen pari villakaulaliinaa (epäilemättä toivottu lahja näin toukokuussa!). Tosin pakko myöntää, että taivuin itsekin ostamaan angoravillaisen kaulahuivin. Se oli ihana kietaista kaulaan, kun jatkoimme matkaa märkiä katuja pitkin Compassiin.
Pubissa eteemme kannettiin tuoreesta kalasta tehtyjä kala-äyriäispullia, muhkea hampurilainen ja chowder. Hyviähän ne taas olivat, tosin mun chowderissani oli käytetty savulohta, ja se tarkoitti, että soppa maistui ihan liian suomalaiselta! Orvokki tilasi ruuan kanssa paikallista Innis & Gunn -olutta, josta tuli pehmeän mutta aromikkaan makunsa ansiosta samantien reissun hittijuoma. (Myöhemmin selvisi, että I&G kuuluu myös Alkon valikoimiin!)Matka oli jo puolessavälissä ja ulkona vain satoi. Koska säälle ei mahda mitään, päätimme antaa viimeisimmätkin lomastressin rippeet häipyä. Ei mennä linnaan, ei enää kiertokäynneille, vaan ihan vain kaupungille hengailemaan. Ehkä illalla ulos, mutta ensin vähän juorulehtiä hotellilla… Kipaisimme kaupan kautta guest houseemme, ja mukaan tarttui survival kit Strongbow-Now-Heat-OK. Löhöilimme, luimme kuningattaren juhlavuodesta, vertailimme Britannian kokemuksiamme lehden kuviin, nauraa hekotimme tyhmille vitseille ja valmistauduimme iltaan. Mysigt. Ulkona sade ei osoittanut vieläkään laantumisen merkkejä.
Lopulta hurautimme taksilla Edinburghin keskustaan Sandy Bell’s pubiin, jossa iäkkäät skottimiehet soittivat kansanmusiikkia pöydän ympärillä ja siemailivat soittovuorojen välissä tuopeistaan. Sitten tungos alkoi ärsyttää ja kipitimme illan viimeisille Strongboweille Deacon Brodie’s Taverniin.
”Kyl tää keskusta on niin nähty. Pelkkiä turisteja”, tuhisi Orvokki siiderinsä ääreltä.
”Ollaanhan me peräti kahdessa paikassa täällä jo käyty”, nauroin.
”Mutta Leith on niin kiva. Mä voisin olla koko loman siellä.”
Niin se kyllä olikin. Ja vielä kivemmaksi muuttui.
Lauantaina aurinko vihdoin pilkotti pilvien välistä. (Tosin oli hemmetin kova tuuli!)
Vihdoin sade siis väistyi! Päätimme lähteä koluamaan keskustan Royal Mile -kävelyn sekä käydä ystäväni suosittelemassa The Dome -nimisessä ravintolassa, joka oli rakennettu mahtipontiseen entiseen pankkihalliin. Nappasimme taksin kuningattaren Holyrood Palacelle, joka sijaitsi kiinnostavan modernin parlamenttirakennuksen vieressä, ja lähdimme taivaltamaan ylämäkeen Royal Milea pitkin. Katu on reilun mailin pitkä ja kulkee vanhankaupungin läpi palatsilta Edinburghin linnalle. Puolimatkan krouvissa luimme lehdestä, että tänään pelattaisiin Glasgow’ssa Hearts vs. Hibs -matsi, eli Skotlannin cupin loppuottelu, jossa vastakkain olisi kaksi edinburghilaisjoukkuetta. Se selittikin liput ja rekvisiitat, jotka oli viritelty monien baarien ulkopuolelle. Jatkoimme talsimista. Onneksi muita turisteja oli varsin vähän, ja saimme ihastella kohtuullisen rauhassa upeita kivitaloja.
”Mie en olisi uskonut, että tää kaupunki on näin kumpuileva. Tosi hieno”, Miss Heinämaa pähki ja yritti saada iPhonensa Hipstamaticia toimimaan.
”Tänne on pakko päästä kyllä uudestaan. Tänne ja Leithiin.”, Orvokki hehkutteli.
”Ajatelkaa, kuinka ihana ois kesälläkin nauttia niistä Leithin terasseista ja katsella vaan sinne merelle tai joelle. Paitahihasillaan!” mä unelmoin.Auringosta huolimatta oli nimittäin edelleen pirun kylmä. Ehkä siksi pysähdyin tartan-kaupan kohdalle ja ostin miehelle lahjaksi Lyle & Scottin villakaulahuivin. Kuten sanottu, epäilemätttä toivottu tuliainen toukokuussa. 🙂 Miss Heinämaa pani kuitenkin vielä paremmaksi ja osti tarjouksesta KOLME kappaletta villahuiveja omalle miehelleen. Siis sen edellispäiväisen lisäksi. Shoppailut olivat selvästi jääneet liian vähäisiksi, kun tuliaisina oli keko heräteostettua villavaatetta kesää vasten.
Ostosten jälkeen kuljimme New Townin puolelle, Princes Streetin läpi tyynemmille vesille ja söimme taas herkkuja: Mussel Innin simpukoita salottisipuli-kermaliemessä tuoreen leivän kera.
Paikka oli aika pieni ja meluisa mutta viihtyisä, eikä aterian hinnaksi tullut kuin reilut £7. Hyvä löytö. Päätimme jatkaa matkaa The Domelle juomaan aterian päälle iltapäiväkahvit. Ja todellakin suunnitelmissa oli vain virkistävät kupposet. En siis ymmärrä, miten päädyimme klubihuoneeseen orkideoiden ja tyylikkäästi pukeutuneiden tarjoilijoiden keskelle, jättikokoisten porkkanakakkulohkareiden ja skonssien ääreen.Yltäkylläinen on aivan liian mieto sana kuvaamaan tämän reissun makuseikkailuja!Illalla päätimme jatkaa Leithin baariscenen tutkimista. ”Me ei olla edes oltu vielä kenenkään paikallisen kanssa kunnolla juttusilla”, mä marisin. Valitsimme kohteeksi Port O´Leith -baarin, jonka Lonely Planet kertoi olevan ”paikallinen merimiesbaari, jonne on helppo tulla yhdelle ja myöhemmin huomata, että jäikin valomerkkiin saakka”. Kattoon oli kiinnitetty kymmenien eksoottisten maiden lippuja – ja Wärtsilä Dieselin mainoslakana. Merimiesbaari indeed.
Asettauduimme taloksi ja pian toljotimme toisella silmällä Munchenissä pelattavaa Champions Leaguen finaalia, jonka katsomosta koitimme bongata Alanmiehen ja hänen kaverinsa. Mikä parasta, baarissa soi koko ajan loistava tanssimusa, joten teoriassa (ja käytännössäkin) saatoimme vetää discomuuveja ja seurata peliä samaan aikaan. Kävi taas perinteinen vikan illan juttu: virvokkeet maistuivat ja tunnelma oli katossa ”miksi pitää lähteä jo huomenna / koska tullaan taas” -voivottelujen säestämänä. Useampi baarilainen innostui juttelemaan, ja Orvokki ei voinut kuin virnistellä mulle vahingoniloisena, kun eräskin poika piinasi mua arvuutteluilla siitä, mistä maasta me olemme. Pääsinpähän paikallisten kanssa juttusille… Moni heistä oli kuulemma tullut hukuttamaan surunsa Heartsien häviöstä, mutta eipä meno kovin murheellista ollut.
Lähtöaamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tietenkin.
Ja meille oli tulla hätä käteen, kun etukäteen tilattu taksi lentokentälle ei tullutkaan. Odottelimme kymmenen minuuttia, kunnes Miss Heinämaa soitti taksifirmaan. ”Terve Miss Heinämaa.” (Heistä oli tullut jo moi-tuttuja! toim. huom. 🙂 ”Juu, ei täällä kato ole niitä kuskeja nyt oikein tarjolla, kun kaikki on ollu eilen futismatsia katsomassa ja baarissa”, taksivaraamo selitti. Vai tällaista asiakaspalvelua!
Kun varttia myöhemmin viimein istuimme taksissa, Edinburghin linna, kaupunki ja Arthur’s Seat -kukkula levittäytyivät eteemme koko auringossa kylpevässä komeudessaan.
”Onpa hienoa, että me nyt vihdoin nähdään tää kaupunki, kun ei ole ikkunat sateesta huurussa”, Miss Heinämaa totesi lakonisesti.
”Pitää siis tulla pian uudestaan”, ratkaisukeskeinen Orvokki tuumi.
”Niin, ensi kerralla varataan yksi päivä, jolloin mennään patikoimaan tuonne Arthur’s Seatille. Siellä on upeet maisemat, kattokaa!”
”Kyllä näillä herkkumäärillä kelpaisikin yksi välipäivä viettää urheiluaktiviteettien parissa”, mä huomautin.
”Niin. Jaa, paitsi mä kyllä luin tuosta oppaasta, että siellä kukkulalla on erinomainen pubi!” Orvokki tokaisi.
”Light refreshments!” Miss Heinämaa totesi ja kaikki nauroimme.
Britannia on niin Britannia, ja siksi me palataan, aina uudestaan.
Ihana matkakertomus. Varsinaista kulinarismitykitystä ollut teillä. 😀
Niinpä! Joskus sitä opiskeluaikoina osteltiin vain halpoja sandwichejä Spar-marketista…