Contains photos from War Remnants Museum that some might find disturbing. (At least I did.)

Olen maannut pari päivää hotellimme Hoang Ngocin rannalla lukemassa Kennedyn klaanista kertovaa ruotsalaista kirjaa ”Vi tolererar inga förlorare” (suom. Emme siedä häviäjiä). Käytyämme Saigonissa War Remnants Museumissa odotan kovasti pääsemistä Vietnamin sodasta kertovaan kohtaan. Se on nimittäin sota, joka on tähän saakka jäänyt mulle vähän hahmottomaksi. Olen käsittänyt, että jenkit taistelivat kommunismia vastaan, Vietkongin sissit puolustivat häikäilemättä, oli rauhanmarsseja, rahaa paloi eikä lopulta kukaan oikein voittanut. 

Oikeastaan koko sota on typistynyt joukoksi elokuvakohtauksia: kun katsottiin poikaystävän kanssa lukioaikana Kubrickin Full Metal Jacketia ja ja käytiin kavereiden kanssa Lahdessa ensi-illassa tuijottamassa Forrest Gumpia. Lisäksi oli jotain jenkkisotilaista kertovia pätkiä, kuten Good Morning Vietnam (joka on muuten täällä pitsaravintolaketju).


Hallitseva näkökulma niin mulle kuin varmaan monelle muullekin länsimaissa eläneelle on se, mitä amerikkalaisissa leffoissa on kerrottu. Niinpä olikin virkistävää ja samalla vähän hirvittävää käydä museossa katsomassa sotaa vietnamilaisten silmin. Jos jenkit ovat mieluusti mustamaalanneet vietnamilaisia ja korostaneet omia sankaritarinoitaan, sama osataan kyllä myös täällä. Osa museon teksteistä oli hyvin vietnamilaismielisiä. Esimerkiksi sodan aloittanut ”vietnamilaisten aseellinen provokaatio” (jenkkien näkemys) Tonkienin lahdella oli museon tekstien mukaan ”täysin sepitetty tarina”. Näyttelyn edetessä alkoi kuitenkin muuttua yhdentekeväksi, kuka provosoi ja ketä. Häviäjiä oli molemmilla puolilla, mutta erityisesti jenkkien häikäilemätön kemiallisten aseiden testaus vietnamilaisiin siviileihin ja sen vaikutukset seuraaviin, viattomiin sukupolviin nosti karvat pystyyn.  Myös kansainvälisten sotakuvaajien näyttely oli vaikuttava.
Silmät kostuivat tasapuolisesti sekä paikallisilla että amerikkalaisilla turisteilla. Postaan muutaman kuvan tännekin.
Below some photos from the War Remnants Museum in Saigon:
Ten seconds from death. “Guys were about to shoot these people”, photographer Ron Haeberle remembers. “I yelled ’hold it’”, and shot my photos. As I walked away, I heard M16s open up. From the corner of my eye I saw bodies falling, but I didn’t turn back to look.”
The little brother of this “Vietnamese suspect” (a school boy) was hit, and the older brother tries to cover him, but will be shot, too.
Mrs. Nguyen Thi Ba and and her son were killed by US napalm bomb in August 1970.
According to US data, the air force sprayed 72 million litres of toxic chemicals to Vietnam between 1961 and 1971, of which more than half was Agent orange. 
The chemicals directly affected between 2,8 and 4,2 million people – also many US soldiers.
Nguyen Thi Men, 21, lives in Thau Bunh and tracigally must remain in a cage-like enclosure all her life, because she attempts to chew and swallow everything she can grasp. Her father was contaminated by Agent orange.
Vietnamia hallitsee edelleen kommunistinen puolue, tosin hyvin markkinatalousmyönteinen sellainen. Työläisten oikeudet vaikuttavat oleva kunnossa ainakin valtion laitoksissa, sillä museo suljettiin puolentoista tunnin lounaaksi keskellä päivää ja vieraat ajettiin ulos! Kun lopulta olimme saaneet kakkoskierroksenkin tehtyä, olin väsynyt ja vähän huonovointinenkin kaikista epämuodostuneista sikiöistä ja palaneesta lihasta, joita olin todistanut. Pihalla ollut näyttely kidutusmuodoista vankiloissa sai enää kevyen silmäyksen osakseen.
Museosta poistui vakavan oloista väkeä. Veikkaisin, että jos Saigonin turistikaduilla kerjäävät rampautuneet ja vammaiset tulisivat museon portille ojentelemaan käsiään, ansiot olisivat taatusti moninkertaiset.    
 
A Vietnamese soldier.