Santiago de Compostelan pyhiinvaellus, osa 1: Camino Frances ratsastaen

Camino Frances on toista tuhatta vuotta vanha pyhiinvaellusreitti, joka alkaa Ranskasta ja kulkee Pohjois-Espanjan läpi Santiago de Compostelaan. Vietin kaksi viikkoa ja noin 350 kilometriä Caminolla. Ensimmäisen viikon ratsastin, ja siitä kerron tässä. Kävelyosuudesta teen erillisen postauksen.

Lensin lauantaiaamuna 7. lokakuuta Helsingistä Madridiin. Tällä kertaa minulla ei ollut matkassa läppäriä tai Rimowaa, vaan rinkka ja vuonna 1996 ostetut Asolon vaelluskengät, joiden pohjasta olin löytänyt edellisiltana reiän. Mutta en halunnut törsätä uusiin. Kunhan ei sataisi ainakaan kovasti. Olin lähdössä yksin El Caminolle, enkä oikeastaan tiennyt mitä tuleman pitää. Veljeni käveli Caminon aikoinaan ja kehui sitä ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Toivoin, että se on sitä minullekin.

Lennon jälkeen nökötin neljä tuntia rämisevässä pakettiautossa matkalla Madridista Pohjois-Espanjaan. Autoa ajoi Connie, toinen Caballos de Castrella -hevosvaellusyrityksen omistajista. Seuraavasta päivästä alkaen istuisin viikon hevosen selässä historiallisella pyhiinvaellusreitillä, joka kulkee kohti Santiago de Compostelaa. Sen jälkeen minulla vielä puolitoista viikkoa vapaata jatkaa kävellen, jos siltä tuntuisi. En ollut halunnut suunnitella liikaa. Mun lisäkseni autossa oli kaksi muuta ratsastajaa, saksalainen Kitty ja puolalainen Estera. Esteran kanssa synkkasi heti, ja kävimme läpi miltei elämäntarinamme automatkan aikana. Hän on täällä, koska pyhiinvaellus oli hänen äitinsä haave, jota hän ei ikinä ehtinyt toteuttaa.

Luin jostain, että kaikilla meillä on syymme tulla Caminolle. Mä koitan jättää viime kuukausien koettelemukset töissä ja parisuhteessa taakseni ja palauttaa ilon elämään. Päätin pitää kännykkää lentotilassa mahdollisimman paljon ja kirjoittaa päiväkirjaa.

Sunnuntai 8.9. El Burgo Ranero – Ratsastus kohti Santiago de Compostelaa alkaa

Kääk, millaisenkohan hevosen saan, mietin ja syön tomaattisoseella ja manchego-juustolla päällystettyä paahtoleipää. Ratsastin aktiivisesti noin kolmekymppiseksi, mutta sen jälkeen olen ollut hevosen selässä kerran tai pari vuodessa. Vähän jännittää. Nyt istumme ryhmän kanssa aamupalalla ja odotamme, että Connie tai hänen tyttärensä Carlota tulisi hakemaan meidät pakulla hevosten luo. Toisin kuin kävellessä, hevosten mukana kulkee aina auto, joten rinkkaa ei tarvitse kuljettaa itse. Hörppään viimeiset appelsiinimehut ja mietin ääneen, kuinka romuna kroppani tulee olemaan, kun hevosen selässä saa istua ainakin kuusi tuntia päivässä. Janina ja Susanna, jotka ovat jo taittaneet Caminoa ratsain, virnuilevat, että kolmantena päivänä olen takuulla ihan jumissa, mutta se menee ohi. Susanna esittelee meille Pilgrim passportiaan, jossa on jo iso liuta leimoja. Joka päivältä pitää saada kaksi leimaa. Ne tarkistetaan päätepisteessä Santiagossa, ja vähintään 100 km vaeltaneet saavat diplomin.

Susanna on Lontoosta ja kerää rahaa hyväntekeväisyyteen. Hän on matkassa jo kolmatta viikkoa. Ensin hän ratsasti viikon, sitten käveli ja nyt taas ratsastaa. Viimeisen viikon hän suunnittelee kävelevänsä Santiagoon. Saksalainen Janina on ratsastanut alusta saakka, nyt siis jo kolmatta viikkoa. Siinä ajassa ehtii takapuoli parkkiintua, mietin. Äh, päästäisiinpä jo matkaan!

Illalla klo 23.20 Virgen de Caminossa

Ratsastimme tänään 30 km kohti Leonia. Maisemat olivat vähän monotoniset, lähinnä peltoja ja muutamia pikkukyliä, mutta toisaalta suora tie sopi totutteluun. Puut on leikattu kävelijöiden pituuden mukaan, joten hevosen selässä saa säännöllisesti lehviä suuhunsa, ellei kumarru.

Tänään käveltiin enimmäkseen. Laukkasimme vain yhden pätkän. Meillä Doncin kanssa oli hyvä meno. Tosin Kitty vähän suuttui, kun sen hevonen meinasi ottaa ritolat, kun tulin melkein rinnalle. En tajunnut, että sillä ei ollutkaan oma ratsu ihan hallinnassa, vaan luulin, että se halusi kisata. Taisin olla vähän hurmiossa. Mutta huomenna sitten laukataan jonossa ja siististi.

Yllättäen polviani jomottaa. Kehoni viestii, että jalat eivät ole olleet jalustimissa hetkeen. Lepo toivottavasti auttaa. Mulla on tässä hostellissa yhden hengen huone, jonka kylpyhuone haisee viemäriltä. Mutta tämä El Caminon mittakaavassa on luksusta, kun on omat huoneet eikä tarvitse nukkua makuusalissa, kuten useimmat patikoijat. Suljen siis kylppärin oven ja koitan saada unenpäästä kiinni.

Ma 9.10. Virgen de Camino – Jännittäviä kohtaamisia ja laitostumisen alkeet

Sain nukuttua ainakin kuusi ja puoli tuntia. Istun Esteran ja Susannan kanssa aamupalalla. Mietin ääneen, vieläkö Kitty on vihainen eilisestä. ”Äh, et sä tehnyt mitään väärin”, Susanna toteaa. Vieressä istuu patikoijia kahvilla. Rinkat, kävelysauvat, ruskeaksi paahtunut iho. Näyttää tulevan kiva päivä, tai ainakin aurinkoinen. Ulkona on vielä pimeää, kun kävelijät lähtevät, mutta taivaanranta lupaa hyvää.

Illalla 21.30 Hospital de Orbigossa

Polvet huusivat hallelujaa, kun iltahämyssä hyppäsin Doncin selästä ja päästin sen laitumelle. Hevoset yöpyvät aina laitumilla tai talleilla, ja me sitten jossain lähellä hostellissa. Päivään mahtui upeita maisemia, viinikellareita, pikkukyliä, metsäpolkuja sekä majesteettinen kivisilta Orbigo-joen yli.

Mahtui päivään stressiäkin, lähinnä liikenteestä johtuvaa. Hevoset ovat onneksi liikennevarmoja, mutta kyllä liian läheltä kulkeva raskas liikenne saa vähän ratsastajankin hermostumaan. Pahinta oli, kun ratsastimme kilometrin verran radanvartta, ja yhtäkkiä takaa syöksyi täyttä vauhtia juna. Sitä pelästyy ihan ihminenkin. Hevoset eivät aluksi edes tajunneet, mistä on kyse, mutta sitten tuli paniikki. Onneksi juna meni nopeasti ohi ja siitäkin selvittiin. Olen ihan ylpeä itsestäni.

Nyt olemme majatalossa, jossa on pitsiverhot ja rustiikkisia huonekaluja. Tätä pyörittää iäkäs rouva, joka valmisti meille ihanan illallisen. Vihanneskeittoa, kalaa ja viiniä. Meillä oli kamalan hauskaa, naurettiin paljon. Yritin opettaa espanjan ääntämistä Susannalle, mikä on sikäli mielenkiintoista, että en osaa espanjaa. Mutta suomalainen tapa ääntää kaikki kirjaimet tuntuu osuvan oikeaan.

Nauroimme Esteran kanssa, että olemme jo kahden päivän jälkeen ihan laitostuneita. Ei tarvitse miettiä muuta kuin, että on aamulla valmis sanottuun kellonaikaan ja siitä eteenpäin tekee kuin käsketään. En edes kysy, mikä on seuraava etappi. Ratsastan vain. Se on ihanan vapauttavaa! Tiedän jo nyt, että nukun kuin tukki.

Tiistai 10.10. Castillo de los Polvazares – kuin kuninkaallinen ratsuväki Astorgan katedraalilla

Tänään oli lyhyt päivä, vain viisitoista kilometriä Astorgan katedraalikaupunkiin. Perhanan Donci oli murtautunut yöllä laitumella ruokasäiliöön ja ahminut kupunsa täyteen, joten se oli vähän kiukkuinen. Sai varmaan vatsanpuruja. Kun laukkasimme Astorgan sisäänmenotietä, ja muhkea katedraali ja kaupunginmuuri näkyivät edessä, tuntui kuin olisimme olleet ritareita jostain elokuvasta matkalla viemään tärkeää viestiä kuninkaalle. Raudoitettujen kavioiden rytmikäs kalahtelu kiviin, ihanan vilvoittava tuulenvire (vaikka tänään ei onneksi ollut kolmeakymmentä astetta) ja kuolainta pureva, korskahteleva Donci. Connie opasti, että näitä pitää ratsastaa kunnon kuolaintuella, sillä löysillä ohjilla ne ovat vähän hukassa.

Kaupungissa meidät otettiin vastaan kuin kuninkaallinen ratsuväki. Kun ratsastin Carlotan perässä (ihan hemmetin liukasta) kävelykatua pitkin ja saavuimme kaupungintalon aukiolle, ravintoloiden pöydissä ruokaileva väki kirjaimellisesti kohahti ja alkoi kaivaa puhelimia esiin. Hetkessä seisoimme rivissä kaupungintalon edessä ja meidät oli piirittänyt lauma turisteja. Mummo pyörätuolissa, äiti ja vauva, muita pyhiinvaeltajia, lapsia ja aikuisia.

Kun saimme hevoset hoidettua, palasimme kaupunkiin lounaalle. Ketään ei enää kiinnostanut kuvata meitä, onpa outoa! Matkamuistokaupan yrittäjä kertoi olevansa Englannista ja ”jumissa täällä” vuodesta 2018, kun hänen puolisonsa kuoli. Hän sanoi haaveilevansa Caminosta, kunhan vain saisi kaupan myytyä tyhjäksi. Ja että voisi ripotella puolison tuhkaa matkalle. Se on kai periaatteessa kielletty. Meillä taisi olla silmät kosteina myyjän puheenvuoron jälkeen. Kaikilla meillä on syymme, niinpä. En ollut ajatellut ostaa matkamuistoja, mutta huomasin ostaneeni jääkaappimagneetin.

Janina puolestaan kehuskelee sillä, että aikoo viettää neljä viikkoa Caminolla käymättä ainoassakaan kirkossa! Hah, kai sekin on sallittua. Minua viehättää Caminossa ja kirkoissa erityisesti historiallinen ja arkkitehtoninen puoli.

Susannan kanssa ratsastimme tänään pitkän tovin vierekkäin ja juttelimme parisuhteista ja -suhteettomuuksista. Mulla tuli tänään ekaa kertaa mieleen, että mahtaa tulla tätä porukkaa ikävä, kun lauantaina minä lähden etenemään kävellen ja hevoset jatkavat matkaa. On mielenkiintoista, kuinka nopeasti keskustelut menevät syvällisiksi, kun täällä ollaan ilman työ- tai muita rooleja. Mielessäni olen jo alkanut suunnitella matkan jatkamista kävellen, kun ratsastus päättyy. En halua jättää tätä kesken!

Nyt olemme Castillo de los Polvazares -nimisessä kelttiläiskylässä yötä. Mun pitäisi vetää tunnin päästä vähän joogaa! Lupasin ohjata session kaikille, kun porukka on selvästi venyttelyn tarpeessa. Pesin taas vaatteita, sillä sitä teen melkein joka ilta. Mulla on vain kolme paitaa, kaksi urheilutoppia, neljät alkkarit ja kolmet sukat. Hostellit vain ovat välillä tosi kylmiä ja kosteita, niin että mikään ei kuivu.

Keskiviikko 11.10. Rabanal El Camino – päivittäiset ratsastusrutiinimme

Kello on melkein kuusi illalla. Heräsin juuri päiväunilta ihanasta huoneestani Rabanal el Caminossa. Sata kilometriä meni rikki tänään, vaikkei mittariin tullutkaan kuin 20 kilometriä. Donci oli jotenkin kiukkuinen ja potkaisi Susannan Laurelia, kun oltiin ”pee breakilla” pysähdyksissä. Pissatauko on yleensä tarpeen noin tunti lähtemisen jälkeen – kiitos vahvan aamukahvin – ja minä ja Janina ollaan yleensä ensimmäisinä hyppimässä metsikön suojaan. Pee buddies, me nauretaan Janinan kanssa. Sillä on kypärässä GoPro, jolla se on kuvannut muutamia upeita pätkiä. Ei siis pissatauoista, vaan ratsailta.

Koitan kirjata ylös, mitä tämä El Camino enimmäkseen on. Tänään oli aika tyypillinen päivä. Kuljimme pitkiä suoria keltaisella hiekalla muiden vaeltajien rinnalla ja ohi. Kuuntelen hajamielisesti, kun Estera puhuu puolaa hevoselleen ”Dobre konj, hyvä heppa”. Naurattaa, koni. Sen minäkin tiedän. Estera ja minä olemme yleensä joukon perällä. Connie tai Carlota vetää joukkoa uljaalla Trigerolla, perässä tulevat Kitty, Janina ja Susanna. Kaikki hevoset ovat andalusialaisia, paitsi Janinan arabi.

Käsivarret paahtuvat ja paidanselkämys liimaantuu ihoon. Aurinko paistaa aina takaa tai vasemmalta, sillä kuljemme koko ajan länteen. Vasempaan poskeen pitäisi laittaa tuplasti kovempi aurinkosuoja. Irrotan vesipullopussin, juon, ja laitan sen takaisin, kiinnitän hihnat, jotta pullo ei pompi, kun mennään kovempaa. Välillä heitän ohjat satulannuppiin ja nostan jalat satulan etukaaren yli, jotta ne saavat roikkua vapaasti. Donci yrittää joskus hidastaa, mutta usein se porhaltaa pörheänä muiden joukossa niin että Susanna ja Janina sanovat sen olevan ihan eri hevonen kuin viime ratsastajalla. Hevoset yrittävät häätää kärpäsiä huiskimalla häntää ja heiluttamalla päätä. Hevosten liikkeessä on jotakin meditatiivista. Rauhallinen kävelytahti, keinuvat lautaset. Kaviot, jotka kilahtelevat kiviin. Buen camino -toivotukset kävelijöille kun ohitamme heidät. Tie, joka jatkuu ikuisuuksiin eteenpäin ja jota täplittävät Caminon simpukkatunnuksella merkityt kilometripylväät muutaman sadan metrin välein. Niissä lukee kilometrimäärä Santiagoon. Vielä yli kaksisataa.

Illalla klo 22.02 Rabanal El Caminon hotellissa

Tulin juuri syömästä nukkumaan. Meillä oli hauskaa, sillä rakensimme omaa juomalaulua, jossa yhdistyvät kaikkien kielet. Espanja, saksa, puola, suomi ja englanti. Nyt tuntuu, että olen heppakuplassa. Mun kermanväriset ratsastushousut näyttävät kuulemma siltä kuin ratsastaisin ilman housuja. Ne on saaneet lempinimen ”naked pants”. Estera on hurmannut kaikki puhumalla puolaa viettelevästi. Minä yritän selittää, kuinka mun on hankala levittää jalat kovin haralleen, ja Janinalla kuulemma ei ole ongelmaa ”spread her legs”. Nauramme ja sanon, että sullahan ne naked pantsit pitäisi olla. Huumorin taso vajoaa päivä päivältä.

Torstaina 12.10. – Riego de Ambros – täyttä laukkaa ylös ja liukastellen alas

Nyt olemme lounaalla vuoristosta laskeutumisen jälkeen. Ihanassa perheravintolassa tarjoillaan katkarapua ja kalaa. Istumme terassilla viiniköynnökset yläpuolellamme ja edessä levittäytyy upea maisema kukkuloille. Vielä viisi kilsaa ratsastettavaa, mutta laskeutuminen jatkuu, joten ei pidä syödä liikaa. Ennen lounasta meillä oli viikon tähän mennessä paras laukkapätkä. Päätä pahkaa loivaa nousua kukkulan laelle. Kivet lensivät, hevoset huohottivat ja kaikkien naamat olivat virneessä. Aurinko paahtoi taas kuumasti selkään, ja me olemme ihan tomuisia, koska tie oli yhtä savipölyä. ”Voi ei, GoPro ei käynnistynyt”, manasi Janina. Todellakin, olisi saanut ihanan riemukasta kuvaa. Mutta eivätpä ne muinaisetkaan pyhiinvaeltajat pääseet retkeään dokumentoimaan.

Illalla 23.09 Molinasecassa

Molinasecan kauniissa kylässä on upea kivisilta eikä paljon muuta. Ratsastimme tänään 27,5 km. Lopussa oli todella jyrkkää ja liukasta laskeutumista, tietenkin vielä lounaasta vatsa täynnä. Mutta Donci otti iisisti ja kaikki meni hyvin, vaikka osan matkaa piti taluttaa. Estera sanoi kohtaavansa mieluummin vaikka junan uudelleen kuin laskeutuvansa noin jyrkkää polkua. Illallisella oli pientä suunnitelmaa lähteä naapurikaupunkiin bilettämään, ja ainakin Janina, Connie ja Carlota olivat siihen varustautuneet. Minä en, koska ainoat ei-ratsastushousuni ovat joogahousut. Ja hienoin pitkähihaiseni fleece. Sitä paitsi haluan huomenna nauttia viimeisestä ratsastuspäivästä ilman hedaria.

Kävimme siis vain syömässä ja nauroimme kaikelle tyhmälle, kuten Carlotan tavalle ääntää ”squirell” tai miten Susanna oli luullut että Connien ääntämänä ”sweet cake” on ”suitcase”.

Aamulla lähdemme 8.30 kohti Villafrancaa ja vuoria. O’Cebreiro, here we come!  

13.10. Las Herrerias – kun Galician sää yllätti ratsastajat

Perjantai ja 13. päivä – tietenkin sataa! Connien mukaan tämän viikon paahde on ollut poikkeuksellista lokakuussa Pohjois-Espanjassa, ja tämä on vain paluuta normaaliin. Kiskoin siis goretex-takin päälleni ennen kuin nousin satulaan. Vielä kerran, Donci!

Villafrancan kylästä Camino jatkuu todella jyrkällä nousulla päällystettyä tietä ylös kukkuloille. Connie sanoi, että menkää niin lujaa kuin pääsette ja antakaa hevosten valita reitti. Niin sitä lähdettiin ylös liukasta mäkeä, kannustin Doncin ensin raviin ja sitten laukkaan. Näin kuinka edellä Janinan hevosen takajalat lipsuivat, ja tunsin saman Doncista. Hieman pelottavaa, mutta jos olisimme pysähtyneet, olisimme varmasti jääneet jumiin. Niinpä karautin muiden perässä ylös, mutta kun hidastin mäen päällä, Esteraa oli kadonnut perästäni. Kävi ilmi, että he olivat kaatuneet. Esteran hevoselta olivat livenneet jalat alta, ja se oli mätkähtänyt mahalleen. Huh! Onneksi ei tullut kuin pieni haava jalkaan. Estera talutti ratsuaan hetken, kaikki olivat vähän järkyttyneitä kuitenkin. Kehuimme hevosia minkä osasimme.

Tunnin päästä alkoi sataa. Ensin vähän, sitten kaatamalla. Oli pakko pitää kahvitauko, sillä olimme läpimärkiä. Sitten jatkoimme vielä kymmenkunta kilometriä sateen läpi lounaalle. Täältä lounaspaikasta on onneksi enää viitisen kilsaa O’Cebreiroon. Kaikkien mielestä vapaapäivä ratsastuksesta tulee oikeaan saumaan. Minä olen päättänyt, että en pidä huomenna vapaata, vaan aion lähteä kävelemään. Kunpa ehtisin viikossa Santiagoon ja tapaisin vielä ratsastajat siellä.

Kello 19.45 O’Cebreiro – ratsastusretken päätepiste ja hyvästit hevosille

Olemme viimein ratsastusviikon päätepisteessä O’Cebreirossa, märkinä kuin uitetut koirat. O’Cebreiro on pieni, 800-luvulla perustettu galicialainen kylä 1300 metrin korkeudessa. Siellä on ainutlaatuisia palloza-nimisiä kivistä rakennettuja pyöreitä taloja. Nyt sataa niin paljon, että kiertokävely saa jäädä. Tänään jo yli 30 kilometriä ratsastusta takana. Mutta olipa harvinaisen ihana loppupätkä: nousua satumaisissa metsissä, ravaamista pitkin maaseututeitä ja huikeita näköaloja. Ylitimme Galician maakuntarajan, joten ei ihmekään, että sää on kuin Brittein saarilla. Ratsastusretki, ja koko tämä ratsastaminen El Caminolla loppui huimaan laukkaan jyrkänteen reunaa pitkin – ja sitten saavuimmekin kylään. Joitakin hirvitti, että hevoset lipeävät polulta. Mä vaan nautin. Donci porhalsi eteenpäin riemuissaan kuten minäkin. Olipa hieno päätös tälle osiolle.

Viimeinen dinner on kohta. Olemme sopineet, että näemme viikon päästä Santiagossa. Janina ja Ester sekä Kitty ratsastavat. Susanna ja minä kävelemme, mutta Susanna menee bussilla Sarriaan ystävänsä luo ja aloittaa sieltä. Vähän jännittää jo, miten patikointi rinkka selässä sujuu. 160 kilometriä on nyt ratsastettu, saman verran edessä.

Tietoja viikon ratsastusvaelluksesta El Caminolla

Matkanjärjestäjä: Tein varauksen Unicorn Trailsin kautta. Hevosyritys on nimeltään Caballos de Castilla, ja heidät löytää Instasta @caballosdecastilla_ Caminon neliviikkoinen vaellus tehdään keväällä ja syksyllä. Mukaan voi tulla 1 – 4 viikoksi.

Hinta: Viikon vaellus maksoi 2300 euroa. Hinta sisälsi kaiken paitsi lennot, eli kuljetukset Madridista, kuusi päivää ratsastusta, majoituksen yhden hengen huoneessa ja kaikki ateriat ruokajuomineen.

Varusteet: Mukana pitää olla normaalit ratsastusvarusteet ja soveliasta päällepantavaa sekä helteelle että sateeseen. Kypärän käyttöä suositellaan, mutta se ei ole pakollinen. Turvaliiviä ei ollut kenelläkään.

Ratsastustaito: Hevonen pitää hallita kaikissa askellajeissa. Järjestäjällä on 20 hevosta, joista varmasti löytyy sopiva. Ratsastajan yleiskunto on syytä olla hyvä, sillä päivät voivat olla pitkiä ja fyysisesti raskaita.

Jos kiinnostuit niin kysy lisää! Videoita Caminolta löytyy mun instan kohokohdista ”El Camino” @laurapauliinaolin