Amsterdamin ilot heinäkuussa 2009

”Heeey… Welcome to Amsterdam! Come here!” kuului Jocken ääni jostain yläilmoista, kun lastasimme Alanmiehen kanssa 25-kiloista matkalaukkuamme taksista jossain keskusta itälaidalla. Katsoin ylös ja näin isäntämme heiluttavan oluttölkkiä neljä kerrosta korkeammalla, vanhan tiilirakennuksen pyöreässä pikku tornissa.
”Ihana talo”, mä henkäisin.
Ystävämme, suomalainen Nanna ja hollantilainen Jocke, olivat asuneet Amsterdamissa jo vuosikaudet ja ostaneet viime syksynä itselleen remonttiprojektin – kaksi ylintä kerrosta vanhasta talosta ydinkeskustan tuntumasta. Paloin halusta nähdä kaiken sisäpuolelta. Jocken opastuksella löysimme piskuisen oven, joka oli ovelasti kätkössä katutason baarin mainoskyltin ja pensaan välissä. Käänsin kahvasta ja eteemme avautui puoli metriä kapea pimeä portaikko, joka nousi vähintään 45 asteen kulmassa jonnekin yläkerroksiin. ”Ei vammaisille ja vanhuksille”, mä virnuilin, kun mies raastoi hampaat irvessä Samsoniteä kohti määränpäätä. Lopulta saavuimme avaraan tupakeittiöön ja Nanna syöksyi halaamaan. ”Jee, mahtavaa, että ootte täällä! Anteeksi tää sotku, kaikki on vielä ihan levällään remontin jäljiltä, mutta ei kai se haittaa.” Katoin ympärilleni: saarekemallinen keittiö, uutuuttaan kiiltelevät kaapit ja lattialla suomalainen räsymatto, vanhat kattopalkit näkyvissä koko suuren olohuoneen mitalta, näköala puistoon… ”Vau! Tästä tulee upea!”, ihmettelin. ”Let’s go out and have a beer with my friends. I’ll put the sauna on so we can test Iki Kiuas”, kehotti Jocke.

Neljä päivää edessä, jes.

Mies lukee Jopon kasausohjetta. Olohuoneesta tulee eittämättä hieno, nyt uudesta sisustuksesta oli nähtävillä vasta ruokapöydän tuolit, jotka ovat säädettäviä toimistotuoleja!

Maanantai – SEX

”Mun on pakko ostaa joku matkaopas. Muuten me vaan pyöritään keskustaa ympäri kaikki päivät”, puhisin seuraavana aamuna Nannan tuliterää Jopoa olohuoneessa kokoavalle miehelleni. Nanna ja Jocke olivat jo pitäneet kesälomansa, joten paikallisopastusta Amsterdamissa ei ollut päiväsaikaan tarjolla, ja mäkin olin tavoistani poiketen unohtanut valmistautua reissuun googlemaratonilla ja matkaopasarsenaalilla. Onneksi saimme pyörät lainaan: niillä liikkuminen olisi vaivatonta ja nopeaa. Voi eksyä kartalta ja löytää takaisin pikavauhtia.
En voinut kuin kadehtia kaupungin upeaa pyörätieverkostoa, kun vihdoin polkaisimme tien päälle. Tukholmassa pyörätiet saattavat yhtäkkiä yhtyä autotiehen tai loppua kokonaan; Amsterdamissa leveää kaistaa riitti paineltavaksi jopa ihan ytimessä. Osa paikallisten munamakeleista oli tosin sen näköisiä, että lahoavat todennäköisesti seuraavassa korttelissa, vauhti oli päätähuimaava kellonkilkutuksen säestyksellä – ja kypäriä ei tietenkään kenelläkään. Päätin ottaa reippaan asenteen ja töytäistä sekaan kellonkilistyssormi liipasimella ja aistit valppaina. Ihan kaikilla paikallisten suosimilla vanhoilla vihreillä en uskaltanut posottaa teiden yli, mutta muuten pyöräily sujui tosi hienosti ja oli ehdottomasti paras kaupunkiliikkumisen muoto heti oman veneen jälkeen.

Amsterdamissa riittää vettä. Kanavia on joka välissä ja turistivesibussit suhaavat niissä ristiin rastiin paikallisten paattien säestyksellä. Kanavanvarret ovat täynnään kahviloita, terasseja ja asuntolaivoja, joissa asutaan ihan oikeasti eikä vain kesäisin kuten Tukholmassa. Ydinkeskustan tiilitalot kurkottavat ylös korkeina ja kapeina mutta vuosisatojen saatossa painuneina, joten osa niistä törröttää hassusti kenossa. Silti asuntojen hinnat ovat luonnollisesti pilvissä. Ihan ytimen kapoisimmat kujat ovat täynnä pubeja, pikaruokaa, seksikauppoja, peliluolia ja reppuselkäturisteja. Juuri kun luulit päässeesi kaikkia pakoon sivukadulle, huomaatkin olevasi maksullisten naisten ympäröimä. Ilotytöt hallitsevat kortteleita kansallisuuksien mukaan, ja alkuillasta useimmat keikistelevät studioidensa ovilla keskenään huudellen tai näyteikkunassa tupakkaa poltellen. Siinä sitä yrittää kävellä ohitse liikoja tuijottamatta, aivan kuin punaiset pitsistringit ja paljaat rinnat olisivat jokapäiväinen näky.

Maanantai kaupungilla kului epäorganisoidusti. Parkkeerasimme pyörät kiinalaiskaupunginosan sillalle, taivalsimme ilmeisesti kaikkein suurimmat turistireitit, ja kävimme Kalverstraatilla lukuisissa vaate- ja kenkäkaupoissa. Mukaan tarttui Clarksin nudekorkkarit, pari toppia ja miehelle Desigualin paita. Ällistyttävää kyllä, en löytänyt mistään kirjakauppaa, joka olisi myynyt Lonely Planeteja tai TimeOuteja. Päätimme suunnistaa summamutikassa kohti Anne Frankin kotitaloa, joka lienee kaupungin suosituin nähtävyys. Toden totta: jono oli infernaalinen ja mies totesi oitis, että ihan noin paljon juutalaisvainot eivät häntä kuitenkaan kiinnosta. (Myöhemmin luin, että museoon kannattaa ostaa netistä ennakkolippu, jolla pääsee jonon ohi.) Valuimme takaisin punaisten lyhtyjen aluetta kohti, ja hetken mielijohteesta kävimme tutustumassa ”Museum of Sex”iin. Siellä olimme me ja lukuisia poikalaumoja, jotka teeskennellyn välinpitämättömina silmäilivät eroottisia sarjakuvia. Vastinetta kolmen euron pääsymaksulle taisi nippa nappa tulla, kun repesin nauramaan eräälle kohteelle: alakerrassa oli rekonstruktio Punaisten lyhtyjen alueesta 1800-luvulla, ja kun muuan ovesta kurkkasi, sai vastaansa aidonkokoisen miesprostituoitua esittävän nuken, jonka vehkeestä alkoi yhtäkkiä suihkuta vettä naamalle puutarhaletkun teholla! Onneksi välissä oli lasi. Jostain syystä aloin miettiä, olivatkohan kukat kotona ikkunalla jo kastelun puutteessa kuolleet. Poistuimme ulos aurinkoon nauttimaan vehnäolutta jonnekin kansoitetuista kanavanvarsista.

Illansuussa grillasimme kattoterassilla (kyllä, asunnossa oli sellainenkin!) lohta ja kanaa. Nam. Lisäksi joimme viiniä sekä vaaleanpunaista Wieckse Rose -olutta.
”Mitä tää on?”, mä ihmettelin Jockelle.
”It’s rose beer. Or homosiideri”, hän vastasi. Juhannus oli toden totta tullut vietettyä suomalaismiesten seurassa. 🙂
Miehet painelivat taas saunaan. Nanna opasti mulle, mistä löytäisin englantilaisen kirjakaupan ja antoi kaupunkiintutustumisvinkkejä tiistaille.

Tiistai – DRUGS

Jopo rules.

Pyöräilimme Jordaaniin. Nanna oli suositellut meille tätä entistä työläiskaupunginosaa, ja kaunista siellä olikin. Lisää kapeita kujia, värikkäitä julkisivuja, pieniä ikkunoita ja boheemisti porvarisoituvaa porukkaa. Pistäydyin matkan varrella vintageliikkeissä ja putiikeissa. Jotkut turistit kuulemma huvittelevat bongaamalla idyllisten kortteleiden reheviä sisäpihoja, ja mekin löysimme vahingossa yhden. Vaikka pääsy oli vapaa, en ymmärrä, miten joku voi rentoutua maleksimalla toisten pihassa. Olimme selvästikin liian epähollantilaisia, sillä omilla terasseillaan puuhailevat asukkaat eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota.

Kadulla yritin lavastaa otosta, jossa olen muka pysähtynyt istuskelemaan pittoreskin talon eteen polkupyörien ja kukkaruukkujen keskelle, mutta kuvasta tuli tosi teennäinen. Pah. Ärsyynnyin itseeni: eikö lomalla pitäisi vain rentoutua? Mulle tulee aina pakkomielle siitä, että kaikki ihanat paikat ja yksityiskohdat pitäisi saada ikuistettua, ja loppujen lopuksi puolet niistä ihanista kohteista tulee nähtyä linssin läpi ilmeisesti vain jotta voisi kotona (tai Facessa ja Naikkareissa!) näyttää, kuinka ihanissa paikossa on käynyt! Koitin pakottaa itseni vapaavaihteelle. Jos olisin ollut paikallinen, olisin varmaan suunnannut rötköttelemään aurinkoon ja pössyttelemään kannabista kaupungin suorittamisen sijaan. Ikävä kyllä, en osaa polttaa edes tupakkaa. Sitten muistin erään Nannan kanssa käydyn keskustelun, kaivoin esiin aamulla hankitun tuliterän Time Outin oppaan ja totesin miehelle, että aivan parin korttelin päässä sijaitsee suositeltu coffee shop. ”Mennäänkö maistamaan space cakeja?”.

Välitietoisku: kuten moni varmasti tietää, Hollannissa kannabiksen käyttö on sallittu ja sitä saa laillisesti ostaa coffee shopeista joko sätkinä tai sitten leivonnaisina eli space cakeina.

Astuimme sisään kirjan suosittelemaan kuppilaan ja pystyin kuvittelemaan pääni yläpuolelle neonvalon, jossa luki ”tourist”. Kuppila oli hämyinen ja savuntäyteinen, hasiksen makea tuoksu löi kasvoille, ja nähdäkseni ainoat asiakkaat olivat mustatukkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Ruskettuneita ja kuivanahkaisia. Mietin, johtuiko riutunut ulkonäkö polttamisesta vai ylipäänsä huumeista. Tunnelma oli kaikkea muuta kuin vastaanottavainen. Epäröin. Olin kai kuvitellut tiskin notkuvan uunituoreista avaruuskakuista innokkaan tarjoilijan toivottaessa meidät tervetulleiksi, mutta ilmeisesti mielikuvani oli erittäin naiivi. Tätä porukkaa ei pullantuoksu selvästikään kiinnostanut. Toivoin Alanmiehen kapakkatupakoitsijana ottavan ohjat käsiinsä, mutta hän vain istahti muovijakkaralle ja kysyi ”no mitä sä nyt sitten täältä haluat” odottavan näköisenä. Kurtistin kulmiani: jo nyt on helvetti. Vaimo haluaa aloittaa huumeidenkäytön eikä saa lainkaan tukea puolisoltaan! ”Äh, en mä tahdo täällä olla”, äyskäisin ja painelin ulos.

Mies meni oluelle ja minä lähdin purkamaan tuskastumistani jäätelökioskille. Arkioloissa olen luonnollisesti huumeita vastaan, mutta terve järki sanoi, että kannabiksen kertakokeilu ja vieläpä kaidalla polulla pysytellen ei voi olla tappavan vaarallista. Olin vain niin hemmetin utelias. Pian löysin kuitenkin pari kivaa vaate- ja sisustusliikettä ja harmi unohtui. Ostin jo melkein ihanan niittikoristeisen iltalaukun, kunnes olalla kulkeva Mulberry muistutti, että kesälaukku oli jo hankittuna. Olkoon. Mies ilmaantui paikalle ja kaivoi Google Mapin kännykästä: ”Tässä ois nyt muutama vähän mainstreamimpi coffee shop lähellä, mentäskö sinne?”

Vartin päästä istuimme erään coffee shopin ulkopuolella cremaiset cappuccinot edessämme ja vapautimme avaruuskakkuja kääreistään. Mies oli valinnut brownien, minä mustikkamuffinssin. Hyvää. Ihan tavallisen makuista. Hörpimme kahvit ja jatkoimme matkaa. Puoleen tuntiin mitään ei tapahtunut, eikä taivaallakaan näkynyt outoja väri-ilmiöitä, ihan vain kuurosadepilviä. Päätimme polkea kämpille. Olimme sopineet hakevamme Jocken kanssa iltaruoaksi surinamilaista perinneruokaa rotia, joka todellakin vei kielen mennessään. Intialaistyyppistä maustettua kanaa, perunamuhennosta, lättyjä ja erilaisia kastikkeita. Reissun paras ateria tuli siis syötyä take awayna olohuoneen lattialla istuen, Ikean risaiselta sohvapöydältä. Miestä väsytti ja hän meni nukkumaan. ”Tuun herättää tunnin päästä, mennään kävelylle,” huikkasin.

Mutta eihän se herännyt!! Tönin ja maanittelin, mutta sain vastaukseksi vain päänpudistuksen ja kääntyvän kyljen (myöhäispäikkärit venyivät lopulta 13 tunnin uniksi). Nanna nauroi, kun mä vaeltelin tarpeettomana ympäri asuntoa ja keittelin joutessani itselleni iltateetä kävelylenkin sijaan. ”Taisi se space cake sittenkin vaikuttaa”. Mitä tästä opimme? Älä käytä huumeita, ne tuhoavat sosiaalisen elämän ja pahimmassa tapauksessa parisuhteenkin! 🙂 Itsessäni en huomannut mitään vaikutusta. Hmh.

Keskiviikko – ROCK’N ROLL

Alanmies herätti mut hyvinnukutun yönsä jälkeen ja kyseli päivän ekskursiokohdetta. Edellisiltana – huumeiden rapautettua parisuhteemme – mulla oli ollut aikaa tutkia matkaopasta ja olin innostunut Docklandsista, eli kaupungin edustalla sijaitsevista saarista, jossa ennen telakoituivat laivat mutta joka kävi parhaillaan läpi metamorfoosia designalueeksi. Ennen lähtöä kävimme hakemassa ruokakaupasta muutaman viinpullon ja oluen iltaa varten. Jocken kaveri Vesper oli luvannut ajeluttaa meitä kanavissa veneellään, ja siitä voisimme jatkaa Jocken kaveriporukan mukana 5 Days Off -festareiden bileisiin.

Arkkitehtuuria Docklandsilla ja isäntäperheessämme

Saarilla saimme viimeinkin kokea aitoa löytämisen iloa turistikeskustan ulkopuolella. Siellä täällä oli arkkitehtonisesti mielenkiintoisia taloja, ja jopa alueen kanavia ylittävät sillat olivat taiteellisen eriparisia. Ihmetellessämme telakkarannan romuja ja vanhaa kraanaa bongasin hauskan terassin vanhan matkustajaterminaalin katolla. Löysimme tiemme rappuja ylös Kompassisaliin, joka toimi ravintolana mutta ilmeisen alkuperäisessä asussaan. Nostalgisoin mielessäni jonkinlaisen Titanic-elokuvan alkukohtauksen: kuinka yläluokkalaiset hatuissaan ja käsineissään sekä köyhät viimeisillä rovoillaan hankittu menolippu taskussa ovat tungeksineet vaaleanvihreässä salissa ja astelleet laivaan, heiluttaneet kannella ja suunnanneet kohti uutta mannerta. Nyt terassilta olutlasin ääreltä näkyi vain muutamia rahtilaivoja ja huviveneitä. Kukaan ei kai enää purjehdi Amerikkaan laivalla.

Aurinkoiselle terassille jämähdettyämme meille tuli niin hoppu, että vaikka näin alakerrassa pari kivaa design-putiikkia, jätimme ne väliin. (Luonnollisesti luin seuraavana aamuna Deko-lehdestä, että niissä olisi ehdottomasti kannattanut käydä. Kuulemma ”uniikkia” ja ”nousevaa hollantilaista” ja sitä rataa. Krääh! No, meni samaan ”syitä palata” -nippuun Anne Frankin kotitalon kanssa.) Fillaroimme keskustan läpi kämpille pakkaamaan piknik-kassia.

Kassi kourassa kipitimme Nannalla vahvistettuna pari sataa metriä kanavarantaan, johon Vesper oli ankkuroinut vaaleansinisen söpön purtilonsa. Mankassa pauhasi Red Hot Chili Peppers ja aurinko hemmotteli meitä kyytiläisiä, kun kaarsimme kanavaa pitkin ohi asuntolaivojen, Amstel-hotellin ja nousevien puusiltojen sekä tanssivien talojen. ”Kippis! Kyllä kanavissa veneily on paras tapa nähdä kaupunki”, totesi Nanna ja referoi maisemaa. Suuntasimme kohti ydinkeskustaa.

”May I try?” kysyin Vesperiltä, kun lähestyimme punaisten lyhtyjen aluetta, ja Vesper luovutti ruorin mulle. Ajaminen oli hauskaa, joskin vaikeaa, koska ydinkeskustassa eteen tuli jatkuvasti turistibussiveneitä ja vauhti piti siksi pitää tosi maltillisena. Se taas tarkoitti, että vene reagoi ohjaukseen viiveellä. Ohjasin kieli keskellä suuta enkä paljon ehtinyt vilkuilla ilotyttöjä ikkunoissaan. ”You’re natural, most people turn the wheel too much”, kehui Vesper, ja silkasta riemusta olin törmätä erään sillan rakenteisiin. Vartin päästä luovutin ruorin miehelleni ja kaadoin itselleni viiniä. Time to relax!

Vesillä. Siinä näkyy muuten se best fucking friends -tatskakin, joka sitten ilmestyi Nykin matkan jälkimainingeissa.

Ja niin sitä relattiin: viitisen tuntia paatissa sujui siivillä. Välillä pysähdyimme vessaan tai ostamaan olutta; jostain mukaan pomppasivat Jocke ja sen kaveri Martin; ilta alkoi hämärtää ja siltarumpujen ympärille syttyivät lamput; me makasimme Nannan kanssa veneen etukannen päällä räpsimässä valokuvia juhlivasta seurueesta. Kukaan ei tietenkään maininnut sanoja ”promille”, ”puhallutus” tai ”pelastusliivit” – oltiinhan syntisen iloisessa Amsterdamissa. Alanmies parkkeerasi lopulta paatin Leidsepleinin kulmille ja painelimme kasvisruokaan erikoistuneen pikaravintolan (haloo, miksei täällä ole sellaisia!) kautta baaritarjontaa katsastamaan.

Korsakoffissa.

Ensimmäinen, rokkibaari Waterhole, oli vasta aloittelemassa iltaansa ja tanssittuamme parit michaeljacksonit house bandin säestyksellä Nanna päätti, että on aika jatkaa matkaa Korsakoffiin. Heittelin kärrynpyöriä pitkin kanavanvartta ja pian kohtasimmekin jo grungeluolan kitaranrytkeen. Illan bändi oli chileläinen Kako Yama, ja musa oli mahtavaa potpuria Nirvanasta latinorytmeihin. Kun bändi meni tauolle, oli aika lähteä festareille Melkweeg-nimiseen tavastiatyyppiseen konserttipaikkaan. Olen ollut teknoraveissa muutaman kerran, ja tunsin, että tänään ei ollut tanssipäivä. Niinpä jo kahden aikoihin lähdimme miehen kanssa taksille – Jocke ja kumppanit bilettivät aamukuuteen saakka.

Kämpiltä löysimme huolestuneen Vesperin ja väsähtäneen Nannan: Vesperin venettä ei ollutkaan löytynyt parkkipaikalta. Voi paska, se oli varmaan sakkopaikka ja nyt se vene on viety säilöön, harmitteli Vesper. Päätimme kuitenkin nukkua yön yli ennen tarkempia etsintöjä.

Torstai – AND THEN WHAT?

Aamulla Vesper oli kadonnut ja jättänyt Jockelle viestin, että vene on löytynyt. ”Really? Where was it?”, ihmettelin. ”In the same spot where we parked it,” Jocke nauroi. Okei, ehkä oli ihan hyvä, että Vesper ei enää kostean illan jälkeen löytänyt paattiaan ja lähtenyt töytäilemään sillä kotia kohti.

Droogin flagship store

Alanmies halusi taas vain saunoa, joten mä suuntasin kävellen keskustaan. Kuin sattumalta löysin Staalstraatille, jossa oli jälleen kerran ihania putiikkeja sekä hollantilaisen sisustuskollektiivi Droogin flagship store ja näyttely. Ostin pienen seinäänkiinnitettävän valaisimen. Jääcappuccino kourassa kuljin keskustan läpi Leidspleinille, jonne alanmies hetken päästä suhasi Jopolla hakemaan Jocken parkkiin jäänyttä pyörää. Oli aika fillaroida kämpille ja luovuttaa rakkaiksi käyneet menopelit takaisin omistajilleen.

Olin lukenut matkaoppaasta, että moni Amsterdamissa vieraileva (amerikkalainen?) ihastuu kaupungin rentoon ilmapiiriin ja haluaa jäädä. Punnitsin ajatusta. Halusin kotiin. Rentouden tuomat lieveilmiöt, kuten joka puolella törmäilevät humalaiset tai kannabisöyryiset porukat sekä tietynlainen hälläväliäasenne saivat mut toisinaan ärtymään ja tuntemaan itseni kovin pohjoismaiseksi. Kanavia ja vehnäoluttakin oli tullut kiintiö täyteen.

Amsterdam on vähän kuin pitsa: periaatteessa herkullisista aineksista koottu syntinen sekamelska, jota neljä palaa nautittuaan painuu mieluusti sulattelemaan kotiin.

Mutta kyllä se taas jo maistuisi. Homosiiderikin. 🙂