Moldova, Transnistria, Ukraina, Romania: Millaista on tien päällä Itä-Euroopan perämetsässä ja pelloilla? Lähdimme ystäväni Villen kanssa ennen juhannusta kokemaan Transnistrian kommunistista itsehallintoaluetta sekä Odessan rantoja. Molemmat olivat sen verran omaleimaisia paikkoja, että Moldovan pääkaupunki Chisinau (josta yhdeksän päivän matkamme alkoi) ja Romanian pääkaupunki Bukarest (johon matkamme päättyi) jäivät väistämättä sivuosaan.

Ennen kuin syvennyn tarkemmin matkakohteisiimme – joista moni onkin jo udellut, kivaa – ajattelin jakaa muutamia merkintöjä tienpäältä. Eli sukellus suoraan päiväkirjaan: millaista on rymistellä pitkin Euroopan laitamia autolla, bussilla ja junalla.

Nämä tekstit on kirjoitettu matkalla Transnistrian Tiraspolista Odessaan, matkalla Odessasta Romanian Brailaan ja matkalla Brailasta Bukarestiin.

Moldova – Transnistria – Ukraina – Romania

Chisinau, matkan ensimmäinen kohde jää taakse. Lähdemme etsimään Tiraspoliin menevää bussia. Se löytyi ja tarjosi helteisen kyydin Transnistrian vielä helteisempään pääkaupunkiin. Matka jatkui sieltä Ukrainaan.

Päivä 3.
Moldova: Odotamme rajanylitystä taksissa Transnistrian ja Ukrainan välisellä raja-asemalla.

En ole kirjoittanut mitään alkumatkasta, koska en uskaltanut ottaa konetta mukaan. Nyt ollaan jo matkalla Ukrainaan ja kirjoitan muistiinpanoja kännykällä. Transnistriasta oli helppo poistua, mutta Ukrainaan tulo on näköjään vaikeampaa. Edessämme on ainakin kahdeksan autoa ja takana toinen mokoma. Viereisessä autojonossa äijä soittelee radiostaan amerikkalaista jatsia ja Elton Johnia. Aurinko porottaa niin kuumasti, että mullakin on jo paita märkä, vaikken yleensä edes hikoile. Tiraspolista ostamani Spriten viilentävä vaikutus on päättynyt jo ajat sitten. Niin, Sprite. Länsimaisten tuotteiden määrästä päätellen kommunismi ei ole ihan puhdasoppista. ”Mutta onhan mulla rinkassa Jägermaisteria ja laukussa vielä viileää cokista. Musaakin kuuluu. Ei muuta kuin bileet pystyyn”, vitsailen ponnettomasti Villelle. Oikeasti en kyllä jaksaisi liikauttaa evääkään. Helle on hautova.

Ville opiskelee vieressäni auton takapenkillä japania, koska on lähdössä sinne vaihto-oppilaaksi. ”Tiedätkö mitä Henna on japaniksi? Se tarkoittaa outoa!”

Odessaan on vielä ainakin 60 kilometriä matkaa. Olemme luvanneet maksaa kuskille 510 Transnistrian ruplaa eli noin 40 euroa koko sadan kilsan matkasta. Ruplat on tuhlattava, sillä muualla niitä ei saa vaihdettua. No, ei tämä kyllä paljon nautinnollisempaa ole tällaisessa vanhassa volkkarissa kuin eilinen bussimatka Chisinausta Tiraspoliin. Mutta vielä tänään iltapäivällä aion hyökätä Mustanmeren viilentävään syleilyyn. Jono liikkuu. Kyllä tämä tästä pian.

Ja Odessahan oli silkkaa rantaelämää! Kolme päivää löhöämistä ja kaunista kaupunkia kelpasi mainiosti. Se olikin tarpeen ennen seuraavaa bussimatkaa.

Päivä 6. Ukraina: Juhannuspäivä. Tuskaisen bussimatkan päivä.

Vielä 63 kilometriä Renaan, joka on teollisuuskaupunki ihan Moldovan ja Romanian kyljessä. Aurinko laskee. Matkaa Odessasta Romanian Brailaan on takana jo kymmenisen tuntia. Syön herkkusienipelmenien (!) makuisia sipsejä, mikä on vähän tyhmää, koska sipseistä tulee jano, ja juomisesta tulee pissahätä. Enkä tiedä, koska seuraavaksi pääsee vessaan.

Ukrainalaiset vessat ovat yleensä vain posliinireikiä lattiassa. Mutta parempi sekin kuin puska tienvarressa, jossa rekat jyräävät satasta ohi. Senkin ehdin jo kokea, kun bussi alkoi alkumatkasta oikutella ja kuskit pysähtyivät ropaamaan moottoria.

Tietenkin pysähdys oli hyvä mahdollisuus käydä vessassa. Tai puskassa. Siellä paikallisten mammojen kanssa ojassa kykkiessä oli hyvin solidaarinen olo, vaikka en kielestä mitään ymmärtänytkään. Mutta nyt siis eletään sipseillä. Asemalta ostamani rasvainen kaalipiirakka meni jo. Täälläpäin on ollut todella hyviä tomaatteja. Ja paljon valkosipulia. Ville ei syö mitään. Ehkä olen matkalla ihmisrobotin kanssa?

Me verryttelimme Bolgradissa slaavikyykyssä. Eikös se kuulu asiaan?!

Bussi on aikataulusta jo tunnin myöhässä, mutta ukrainalaisen leppoisaan tapaan kenelläkään ei vaikuta olevan kiire. Tunti sitten pysähdyttyämme Bolgradin kylänraitilla kuskit vain polttelivat kaikessa rauhassa tupakkaa, vaikka matkustajat olivat jo käyneet ostoksilla ja vessassa ja odottelivat bussin lähtöä marketin ulkopuolella kännyköitään selaillen. Me ollaan lomalla. Miksi meillä on kiire?

Moldovan nettiyhteydet ovat maailman nopeimpien joukossa. Sen sijaan ukrainalaisen bussin wifi ei toimi, joten meillä on aikaa keskustella esimerkiksi siitä, että EU voisi tukea Ukrainan infrastruuktuurihankkeita. Ja kai me jostain muustakin olemme puhuneet, sillä Ville ei ole saanut avattua japanin oppikirjaa enkä minä romaaniani, vaikka aikaa olisi takuulla ollut. ”Tässä ehtii sielu kulkea mukana, toisin kuin lentäessa”, sanon. Ville on samaa mieltä, vaikka meitä molempia varmaan mietityttää, kauanko tässä menee. Ei se sielukaan loputtomiin jaksa.

Vielä lähtiessämme yhden aikaan hikiseltä ja hälyisältä Odessan linja-autoasemalta mietimme, miten on mahdollista tusata 255 kilometrin matkaan Odessasta Romanian Brailaan peräti 12 tuntia.Sehän tarkoittaa etenemistä parinkympin tuntivauhtia! (Lippuja netistä Maximovtoursilta ostaessamme ajaksi kerrottiin 10 tuntia.) Mutta kun tämä bussi tässä ties kuinka monetta sataa kertaa hiljentää kävelyvauhtiin kiertääkseen tiessä olevat kraaterintyyppiset montut, asia alkaa valjeta. Tämä ei ole tie, jossa on monttuja. Tämä on monttuja, joiden ympärille on ripoteltu vähän asvalttia. Enää toivomme, että bussi säilyy ehjänä lopun matkaa ja että pääsemme Romanian puolelle ilman turhaa häsläystä. Odessassa kuskit olivat tarkkoina siitä, että tupakkaa saa olla vain kaksi askia mukana per henkilö (Villellä oli onneksi vain vajaa aski) ja jotain he kyselivät alkoholistakin. Yritin selostaa, että meillä on pullo viiniä (Chisnausta ostamamme toinen käyttövalkkari, jota emme ehtineet Odessassa sitten kuitenkaan juomaan). Mutta autoon noustessamme muistimme, että onhan meillä molemmilla pullo transnistrailaista Kvint-konjakkia, Villellä moldovalainen jälkkäriviini ja mulla Cricovan paraatikuohari. No, toivottavasti tullissa ei kysellä mitään. Ällistyttävää kyllä, kehuttujen moldovalaisten viinien joukossa on aika paljon litkuviinejä. Onneksi löytyi kivojakin. Mutta kohta ei ehkä ole niitäkään.

Aurinko laskee Etelä-Ukrainassa. Mitenhän bussikuski erottaa montut pimeässä?

Jaha, ja nyt on lehmiä tiellä. Ville kysyy, mitä mä oikein naputtelen. Ukraina on kyllä todellista maatalousseutua. Peltoja, auringonkukkia ja viiniköynnöksiä. Paljon maataloja, jotka monet näyttävät vaatimattomilta mutta porttien takorautakoristeissa tai talonpäätyjen kohotiilikuvioissa ei ole säästelty. Slaavilaista estetiikkaa.

Päivä 7. Romania: Juna porhaltaa Brailasta Bukarestiin samaa tahtia kuin mä tuhoan greipinmakuista radler-tölkkiä.

Mietin, uskallanko käydä junan vessassa vai otanko riskin, että Airbnb-kämpälle ei olisi kovin pitkä ja vaivalloinen matka. Miksi missään matkaoppaissa ei ole keskitytty vessoihin? Sehän on ihan hirveän tärkeä asia. Ainakin naisille. Moldovalaisen raja-aseman vessa eilen oli pilkkopimeä, ja sieltä lähti sellainen löyhkä, että ukrainalaiset mummotkin näyttivät pahoinvoivilta. Mutta ei auttanut. Kännykkä taskulampuksi, tähystys reiälle, askelet märän lattian läpi oikeaan suuntaan, asioiden toimitus suun kautta hengittämättä ja nopeasti ulos. Huh! Ei mikään voi olla enää pahempaa.

Takaisin junaan. Ville vuoroin torkkuu ja vuoroin lukee Juha Itkosen pokkaria Anna minun rakastaa enemmän. Mä kahlaan eteenpäin Donna Tarttin Tikliä ja opin sieltä juuri, että venäjän ja ukrainan kielissä ei ole ihan kamalasti eroja. Jos osaisi kieltä, saisi näistä matkoista paljon enemmän irti. Ei sillä etteikö enkullakin selviäisi, mutta ei pysty keskustelemaan juuri kenenkään kanssa. Ihmiset menevät hämilleen, kun tajuavat, että pitäisi käyttää englantia. Koko pitkän bussimatkan aikana juttelin kaksi lausetta vieraille. Selvitin vähällä venäjälläni takanamme istuneille, että olemme Suomesta. Romaniassa englantia onneksi osataan vähän paremmin kuin Ukrainassa.

Olemme molemmat vähän poikki eilisestä reissaamisesta. Bussimatkaan oli lopulta mennyt peräti neljätoista tuntia, kun meidät jätettiin tienposkeen romanialaisen huoltoaseman viereen. Asema oli kuitenkin moderni ja hienosti valaistu ja tiekin rajalta asti siloista asfalttia; itse asiassa harvoin olen tervehtinyt EU-kylttejä niin riemuiten kun Ukrainan kärrypolkujen ja Moldovan rajatarkastusten (niitä oli lopulta kaksi viiden kilsan välein!) jälkeen. Lisäksi Moldovassa meidän matkatavaramme tarkistettiin. Kun tullimies kysyi alkoholista, korostin, että laukussani on moldovalaista viiniä. ”Moldovalaista?!” Se oli selvästi hyvä juttu. Oman maan tuotteet matkalla Eurooppaan. Kun hän kysyi konjakista, sanoin ei ja katsoin häntä rehellisin suomalaisin bambinsilmin. Pääsin menemään. Villekin pääsi. Joiltain muilta tutkittiin jopa kirjat ja kalsarit. Ja lopulta olimme Romaniassa, jossa riitti puolen tunnin jonotus ja matka jatkui.

Kun sitten sanoimme ukrainalaisille kuskeille spasibat ja astelimme painavissa rinkoissamme huoltsikalle tilaamaan taksia, fiilis oli kuin olisi Italiassa. Sivistys, here we come! Romanian kielihän kuulostaa vähän italialta, ja ainakin Ville, joka on opiskellut italiaa, sanoo ymmärtävänsä siitä pätkiä. Lisäksi huoltoasemalla oli mukava perhe töissä. Äiti myi meille mehut ja hoiti taksin, poika ilveili meille ja isä hätisti onnenonkijataksit tiehensä.

Kello oli jo neljä, kun soitimme kelloa hotellissamme Residenza Dutzussa ja pääsimme sisään. Tämä näky ilahdutti 15 tunnin matkan päätteeksi.

Molemmat taisimme nukkua levottomasti. En olisi millään meinannut saada unta, vaan kuuntelin kulkukoirien haukuntaa ja ilmastointilaitteen puhinaa kääriytyneenä turkkilaiseen pyyhkeeseeni sekä virkattuun pitsiseen päiväpeittoon. Olin luvannut, että Ville saa käyttää lakanaa, joita eurooppalaiseen tapaan oli parisängyssä vain yksi.

Mutta aamulla oli toinen fiilis. Saimme syödä aamiaisen ulkona ruusutarhassa. Hotellia hoitanut Alexandra oli supermukava, toi munia ja tuoretta leipää ja jogurttia itsetehdyn mansikkahillon kera.

Ruusut olivat jo parhaan teränsä nähneet, mutta Villellä oli kukkapaitansa, joka toi lisää loistoa aamuun. Ruusutarhan yllä näkyi yksi Brailan kirkoista.

Alexandra vei meidät ostamaan junaliput omalla autollaan (!) ja jätti meidät sitten suihkulähdepuistoon Tonavan rannalle.  ”Minä tiedän, millaista on olla ulkomailla, kun ei tiedä paikkoja tai puhu kieltä”, hän perusteli. Ei ollut ensimmäinen kerta. Samalla tavoin Odessassa tapaamamme Vladimir oli perustellut kutsuaan beach clubin avajaisiin. Kivoja ihmisiä. Käyskentelimme pari tuntia kaupungissa, ja minusta tuntui kuin olisi jossain Euroopan Mini-Havannassa.

Rähjää, romantiikkaa, rähjäromantiikkaa ja upeasti restauroituja taloja. Jälkimmäisiä Brailan pääkadulla.

Kun sitten istuimme keskustassa oluella, paikallinen kaveri kehui meille Mamaia beachin ja Transsilvanian ja vaati menemään sinne ensi kerralla. Kysyi hän toki ensin ”mitä te täällä teette?”. Sitä kaikki haluavat tietää. Kotona kysyttiin, mitä te sinne menette. On tämä ja matka.

Mutta voi kääk, on enää kaksi päivää jäljellä. Ja juuri kun aloin päästä reissailun makuun!

Päivä 8. Romania: Islanti johtaa Englantia futiksessa.

Tulimme Fabrican vanhaan tehtaaseen Bukarestissa kannustamaan Islantia ja syömään keskinkertaista pastaa. Tämä on kuin Kaapelitehdas, jos siinä olisi terassi. Tai joku Berliinin mesta. Myös romanialaiset kannustavat islantia ja viheltävät Englannille. Naistenvessassa nukkuu koira lattialla. Se ei herännyt kun kävin. Tämä on Romania.

Huomenna matka päättyy. Ihana päästä rinkasta eroon ja kipata vaatteet pyykkikoneeseen. Kaikki on mennyt kuitenkin hyvin. Me ei olla edes tapeltu, vaikka ollaan välillä oltu nääntyneitä ja väsyneitä. Sitä paitsi rantapäivä sinne tai tänne – kyllähän muistot 15 tunnin bussimatkasta säilyvät ikuisesti. Takapuoltakaan ei enää jomota. Ja taas saatiin asiat perspektiiviin: romanialaisen junan vessat ovat oikein oivallisia, kun vertaa moldovalaisen raja-aseman toilettiin. Niissä voi jopa istua, kun vähän siivoaa.