Karavaanari, karavaanari – pieni opas ensikertalaiselle

Palasin juuri karavaanarimatkalta, jossa matkakumppanini oli omien sanojensa mukaan “täysi amatööri” eli ensi kertaa matkailuvaunun kanssa liikenteessä. Mun karavaanarikokemukseni on jo yli 40 vuotta. Muistelen iskän ottamaan diaa, jossa istun iloisena vesisoikossa Vaasan leirintäalueella vajaan vuoden ikäisenä. Lapsuuden ja nuoruuden kesinä Suomi, Pohjoismaat ja Pohjois-Eurooppa tulivat tutuiksi teitä pitkin. Silloin vähän kadehdin ihmisiä, jotka menivät lentokoneella kohteeseen. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka paljon heiltä jäi näkemättä matkan varrelta.

Joka kesä perheemme reissasi vähintään kuukauden. Se oli aikaa ennen sähköposteja ja kännyköitä, kun pienen paikkakunnan yrittäjäperhe pääsi oikeasti töistä irti vain maisemaa vaihtamalla, jotta lähikaupassa ei tarvinnut törmätä asiakkaisiin. Hiihto- ja pääsiäislomat vietettiin Tahkolla, Nipasessa tai Himoksella vaunuillen ja skimbaten. Porukoiden kalusto on onneksi ollut myös mun käytössä myös aikuisella iällä. Uskon, että reissaaminen kulkee verenperintönä, ja siksi itsellenikin paras tapa aloittaa loma on vaihtaa maisemaa. 

Koronan takia matkaluvaunujen ja – autojen määrä teillä on räjähtänyt kasvuun. Tähän blogiin olen kerännyt viimeisimmän reissun inspiroimana omaan kokemukseen perustuvia vastauksia karavaanarielämään liittyviin kysymyksiin. Huomasin, että hiljaista tietoa on vuosikymmeninä kertynyt aika paljon.

Blogini sisältö perustuu lähinnä omaan kokemukseeni, joten kannattaa tämän lisäksi kuunnella kaluston vuokraajan tai myyjän neuvot sekä tutustua liikkumiseen liittyviin liikennesääntöihin ja leirintäalueiden järjestyssääntöihin. Mutta kaikkeen ei löydy vastausta ohjekirjoista. Esimerkiksi siihen, pitääkö muiden karavaanareiden kanssa seurustella tai kannattaako käydä vaunun vai leirintäalueen vessassa! Sellaisissa asioissa tästä voi olla hyötyä.

Millä matkaan eli asuntovaunu vai asuntoauto?

Molemmissa on puolensa. Ensin kannattaa tarkistaa, mihin oma ajokortti riittää. Asuntovaunun vetäminen vaatii “pikku-e”:n (esim. BE-kortin), kun taas useimpian asuntoautojen ajaminen onnistuu tavallisella henkilöauton ajokortilla. Asuntovaunun vetäminen ja yhdistelmän peruuttaminen vaatii vähän harjoittelua, sillä mikään ei ole tuskasampaa kuin tehdä ensimmäiset parkkeerausharjoitukset leirintäalueella ja tuntea naapureiden katseet selässään. Kun vaunun kanssa pääsee maantielle, homma sujuu sutjakasti. Kauppakeskuksissa, huoltoasemilla ja matkailukohteiden parkkialueilla on yleensä ajateltu myös matkailuvaunuyhdistelmiä. Normaalikokoinen matkailuauto (niitähän on myös miltei bussin kokoisia!) on henkilöautokuskille vähän helpompi kulkupeli, jonka kanssa on kiva poiketa vaikka uimarannalle miettimättä, minne sen parkkeeraa. Toisaalta siinä missä vaunun voi jättää leirintäalueelle ja lähteä päiväretkelle tai kauppaan pelkällä autolla, matkailuauto on aina mukana.

Omasta mielestäni vaunu on parempi, jos tarkoitus on pysyä kohteessa useampi yö ja mukana on isompi sakki kuin pariskunta. Auton plussat korostuvat, kun maisemaa vaihdetaan usein tai suunnitelmissa siintävät syrjäisemmät pikkutiet.

Vessa, jääkaappi, sähköt – mitä matkailuajoneuvossa on?

Nykyaikaiset, Suomessa käytössä olevat vaunut ja autot on varusteltu ympärivuotiseen matkailuun. Lukuisat hiihtolomat on tullut vietettyä vaunussa laskettelukeskuksen leirintäalueella, eikä ole tullut kylmä tai jäänyt nälkä. Menopelissä on sängyt ja/tai sohvaryhmät, jotka saa muutettua sängyiksi. Kyökin puolella on yleensä jääkaappi ja pakastelokero, kaasuhella, uuni ja ehkä jopa mikro sekä kylpyhuone ja juokseva vesi. Kaasuhellaa lukuunottamatta laitteet toimivat sähköllä, ja valtaosa leirintäalueiden paikoista onkin sähköpaikkoja. Se tarkoittaa sitä, että vaunupaikan lähellä on sähkötolppa, josta otetaan omalla kaapelilla sähkö ajoneuvoon. Jos sähköä ei ole saatavilla, laitteet saa (ainakin tilapäisesti) kytkettyä toimimaan nestekaasulla tai vaunun akulla. Kaasun kanssa kannattaa noudattaa normaalia varovaisuutta ja pitää se pois päältä, kun sitä ei tarvitse. Katso, että ajoneuvossa on palo- ja kaasuhälyttimet.

Yleensä kaappitilaa on runsaasti, joten laukkujen ja nyssäköiden sisältö kannattaa purkaa kaappeihin ja sohvien alla sijaitseviin laatikoihin pois kulkuväyliltä. Muista myös, että jos vuokraat ajoneuvon, mukaan pitää ottaa omat petivaatteet. Itse tykkään oikeista astioista ja laseista, mutta moni käyttää muovi- tai kertakäyttöastioita, joista jälkimmäiset ovatkin kätevä tapa vähentää tiskiä.  Mutteripannulla kaasuhellalla tehty aamukahvi päihittää kevyesti hotelliketjujen automaattisumpit.

Voiko matkailuauton tai vaunun vessaa käyttää? Pääseekö suihkuun?

Matkailuajoneuvoissa on kemiallinen wc. Se tarkoittaa, että kaikki jätökset jäävät säiliöön ja säiliö pitää säännöllisesti tyhjentää. Tätä varten leirintäalueilla on tyhjennyspisteet. Meillä on aina ollu perheessä sääntö, että kemsavessassa käydään vain pienellä hädällä (esimerkiksi yöllä kun herää) ja muuten käytetään leirintäalueiden vessoja. Myös keittiöstä ja suihkusta tuleva vesi kerätään toiseen harmaan veden säilöön, joka on tyhjennettävä, Ennen vaunun alla oli sitä varten ämpäri, jonka sisältö viskattiin matkalle lähdettäessä lähimpään ojaan. Nykyään esimerkiksi matkailuautoissa on säiliöt, jotka tyhjennetään suoraan viemäriin tyhejnnyspaikoilla. Yleisesti ottaen on siis kätevintä, että pesulla ja astianpesulla käydään leirintäalueiden huoltorakennuksissa ja vaunun fasiliteetteja käytetään silloin, kun muuta ei ole saatavilla.

Matkaan! Pari sanaa lähtövalmisteluista

Reissulle startatessa kannattaa tarkistaa, että vesisäiliö on täynnä, kaasua on tarpeeksi, vessa toimii ja likavedet on tyhjätty. Mukana pitää olla ainakin sähkökaapeli (voimavirtapään lisäksi myös tavallinen pistoke), vaunuissa työkalu, jolla tallat saa alas sekä muutamia puupalikoita tai vastaavia, joilla voi korottaa vaunun tai auton kulmaa, mikäli maasto on epätasainen. Tätä varten myös vatupassi on kätevä varuste. Muita olennaisia varusteita vapaa-aikaan liittyen ovat mm. pyykkinaru tai -teline, rikkaimuri, telkkari, kaasugrilli, etuteltta, matto, puutarhapöytäryhmä tai lepotuolit, SUP-lauta, uimapatja, polkupyörä tai potkulauta.

Matkailuvaunu kiinnitetään vetotautoon – viimeistään tässä vaiheessa on hyvä olla varmuus siitä, että vetoauto on tarpeeksi järeä vaunuun verrattuna. (Ks. Liikenneturvan ohjeistus) Kerran lapsuudessani Savon teillä meillä oli vähän liian pieni auto vaunuun verrattuna, ja alamäessa vaunu alkoikin puskea autoa. Vaaratilanne oli todellinen. Ei siis näin!

Perinteisesti se on muuten usein edelleen pariskunnan naispuolinen henkilö, joka huutaa ohjeita kun mies peruuttaa vetokoukkua oikeaan kohtaan. Jos se onnistuu kerrasta, mies on taitava, jos ei onnistu, ohjeet olivat epämääräiset. Senpä vuoksi minäkin haluan välillä peruuttaa!

Vaunu kiinnitetään koukkuun, aisan pyörä nostetaan ylös ja kaapelit kiinnitetään.  Jarruvalojen ja vilkkujen toimimisen tarkistus kannattaa suorittaa aina liikkeelle lähtiessä. Vetoautossa on oltava lisäpeilit, joilla näkee vaunun taakse. Asuntoautolla tätä kiinnitysvaihetta ei luonnollisestikaan tarvita, mutta sekä autoissa että vaunuissa pitää muistaa tarkistaa, että ikkunat ja katon ilmastointiluukut ovat kiinni. Muuten voi luukku lentää ilmavirrasta tienposkeen. Tarkista myös, että jääkaappi on kytketty kaasulle, tai haaveen kylmästä oluesta perillä voi unohtaa.

Kun lähdetään liikkeelle, kaikki irtonainen vierii lattialle, joten kannattaa tarkistaa etukäteen, että kaapit ja jääkaappi ovat tukevasti kiinni ja pieni irtotavara on vaikkapa pesualtaissa tai tukevasti sängyillä. Kerran kun lapsena lähdettiin iskän rakentamalla matkailuautolla reissuun, jo ensimmäisessä kurvissa ruokakaapin sisältö jauhoineen ja sokereineen levähti lattialle. Kaapin hakanen oli jäänyt auki.  Ei kun peruutus kotipihaan ja imuroimaan!  Nykyään kahvoissa on valmiiksi lukot, eli mitään hakasia ei tarvitse kiinnitellä, jos kaappi vain on kiinni.

Karavaanari – teiden tukko?

Yhdistelmällä saa usein ajaa vain 80 km/h, monilla matkailuautoilla 100 km/h. (Ks. laki) Kohtelias karavaanari väistää tien sivuun säännöllisin väliajoin, jos huomaa, että taakse on kertynyt jonoa. Onneksi isoimmilla teillä on nykyään paljon ohituskaistoja. Karavaanarietikettiin kuuluu tervehtiä vastaan tulevaa kanssakaravaanaria. Se on mielestäni kiva tapa! Aluksi se voi tuntua todella juntilta, mutta jossain kohtaa huomaa innostuvansa – varsinkin jos samanmerkkinen ajopeli tulee vastaan – ja paheksuvansa tyyppejä, jotka eivät vaivaudu nostamaan kättään.

Miksi monessa matkailuajoneuvossa on numero?

Numero etu- ja takaikkunan kulmassa on Suomen karavaanariliiton jäsennumero, ja jäsenet saavat oman numeronsa mukaisen tarran. Numero  on sitä pienempi, mitä aiemmin olet liittynyt. Numeroita on jaettu jostain aikojen hämäristä alkaen eli noin 1970-luvun alkupuolelta, kun järjestö on perustettu. Porukoiden numero on 5113, ja he liittyivät vuonna 1974. Nykyään huidellaan jossain kahden sadan tuhannen tuntumassa, mutta tällä hetkellä karavaanariliitossa on aktiivijäseniä on noin 65 000. Joskus aiemmin ilmassa oli vähän sellaista henkeä, että uudenkarhean numeron omistajat joutuisivat silmätikuiksi, mutta kun meitä toisen (tai kolmannen?) polven karavaanareita on liikkeellä pienellä numerolla, lienee selvää, että numeron perusteella on turha tehdä päätelmiä. Meikäläisen peruutustaitoja Kaben kyljessä oleva pieni numero ei ainakaan merkittävästi lisää…

Leirintäalueet – minne mennä?

Suomessa on lukemattomia alueita, joilla leiriytyä, ja leirintäalueisiin ja koko leirintämatkailuun voi suhtautua monin eri tavoin. Leirintäalue voi olla vain se välttämätön pysähdyspaikka nukkumista ja peseytymistä varten matkalla pohjoiseen tai se voi olla mökinkaltainen kausipaikka, jossa vaunu seisoo samalla tontilla vuosia ja sen ympärille on kylvetty kukkaistutuksia ja rakenneltu etuteltasta ja korokelavoista hienot terassit, joilla nauttia vaununaapureiden kanssa konjakkia ilta-auringossa.

Meillä leirintämatkailuun on aina olennaisesti kuulunut liikkuminen, enkä ole oikein ikinä ymmärtänyt kausipaikan viehätystä. Mutta kukin matkailee tyylillään. Ja toisaalta on myös ollut kesiä, kuten joskus vuoden 1990 paikkeella Kesälahdella, kun tulimme yhdeksi yöksi (nyt jo suljetulle) Mäntyrannan leirintäalueelle ja lopulta viivyimme viikon, kun hellettä vaan riitti ja viereinen Puruvesi tarjosi upean rantaloman. Leirintämatkailun hienous onkin siinä, että voit vapaasti valita minne mennä esimerkiksi sääennusteen perusteella ja päättää, että ollaanpa vielä yö tai pari lisää kun lapset viihtyvät tai huomiseksi saatiin ravintolavaraus tai liput majakkaretkelle.

Leirintäalueet ovat nykyään netissä, ja niitä löytyy googlaamalla, matkailusivuilta tai esimerkiksi linkistä Camping.fi. Karavaanariliiton jäsenalueet löytyvät myös ihan näppärästi kartalta Leirintäoppaasta, jota saa ostaa myös paperisena. Tämän lisäksi on myös paljon “puskaparkkeja”, eli alueita joilla saa leiriytyä, mutta joissa ei välttämättä ole palveluita. Esimerkiksi entinen Pistohiekan leirintäalue Saimaalla lähellä Puumalaa on tällainen. Sähköä ei ole ja saniteettitilojen virkaa hoitaa yksi Bajamaja, mutta ranta on upea eikä leirityminen maksa mitään. Parkkipaikoilla tai venesatamissa ei lähtökohtaisesti saa leiriytyä, vaikka tilaa olisikin.

Pitääkö leirintäalueelle tehdä varaus?

Normaalisti leirintäalueille voi huristella illansuussa ja jokin paikka aina löytyy, mutta korona-aika on tehnyt poikkeuksen sääntöön. Äitini ihmetteli juhannusviikolla, kuinka heidät käännytettiin ensi kertaa lähes 50-vuotisen karavaanariuran aikana Loviisan leirintäalueen portilta, kun tilaa ei kertakaikkiaan ollut. Mekin yritimme päästä Kalajoen hiekkasärkkien Top Campingiin heinäkuisena helletiistaina, mutta alue täyttyi ennen kello kahta! No, ei muuta kuin vaunu parkkiin, mereen uimaan, ja matka jatkui yöksi Ouluun – jossa sielläkään ei ollut kuin sähköttömiä paikkoja jäljellä. Jos on sesonkina liikkeellä ihan ehdottomasti haluaa jollekin alueelle, kannattaa tarkistaa, saako sinne tehtyä nettivarausta. Jos ei saa, pitää mennä paikalle ajoissa. Monilla suosituilla alueilla saa yöpyä parkkipaikalla ja ajaa sisään, kun vastaanotto aukeaa ja check-in käynnistyy, yleensä aamupäivän aikana.

Miten leirintäalueelle kirjaudutaan? Mitä pitää tietää?

Leirintäalueelle mentäessä pysähdytään ennen porttia. Yleensä repsikan paikalla istuva käy hoitamassa sisäänkirjautumisen. Respassa ilmoitetaan suunniteltu öiden määrä, sähkö ja muut tarpeet, ja virkailija näyttää, missäpäin aluetta löytyy vapaata tilaa. Joillain alueilla saa ensin käydä etsimässä haluamansa paikan ja vasta sitten ilmoittamassa sen respaan. Yöhinnat alkavat 15 – 25 eurosta, sähkö maksaa vähän lisää. Toisilla alueilla on myös muutaman eron henkilömaksu. Joskus teltat, matkailuautot ja vaunut on eroteltu toisistaan, joillain alueilla taas ei juurikaan ole sääntöjä paikanvalinnan suhteen.

Paikkaa valitessa kannattaa ottaa huomioon, miten helppo siihen on ajaa, miten siitä pääsee pois (yhdistelmän kääntösäde) sekä miten päin ulko-ovi sijoittuu ja kuinka lähellä huoltorakennukset, leikkipaikka, ranta tai muut itselle tärkeä kohteet ovat. Matakailuajoneuvojen väliin pitää jäädä vähintään 4 metrin turvaväli. Kun paikka on valittu, kytketään sähkö, vaunun tallat laitetaan alas ja otetaan viimein se kylmä olut tai rentoudutaan muuten. Jos mukana on etuteltta ja ulkokalusteita, ne on mukava levittää vaunun tai auton eteen, jos suunnitelmissa on viettää alueella pidempi aika. 

Mitä leirintäalueella tehdään? Pitääkö muiden karavaanareiden kanssa seurustella?

Olen muutaman kerran törmännyt pelkoon, että leirintäalueelle ei voi mennä, jos ei halua seurustella muiden karavaanareiden kanssa. Ikään kuin karavaanarit olisivat jokin Tuurin kyläkaupan tosi-tv-ohjelmasta karannut kollektiivi, joka läpsyttäisi Crocseillaan iltaisin nuotion äärelle laulamaan Kuurankukkaa – ja se, ketä ei huvita osallistua, joutuu piileskelemään vaunun kaihtimien takana kuin taloyhtiön talkoita paossa.

Jos tämä oli mielikuvasi, niin minulla on hyviä uutisia: se ei pidä paikkaansa. Leirintäalueilla ihmiset haluavat useimmiten olla oman perheen tai porukan kanssa rauhassa, kuten tavalliset suomalaiset. Koska he ovat tavallisia suomalaisia! Tietenkin naapuria on kohteliasta tervehtiä, ja joskus tulee muutama sana vaihdettua, mutta toistensa etuteltoissa viinittelevät porukat ovat yleensä tuttuja jo vanhastaan.

Lasten kohdalla asia on tosin toisin: leirintäalueiden leikkipaikat ovat mahtavia paikkoja löytää leikkikavereita, parhaimmillaan kielimuurillakaan ei ole väliä, kun leikit sujuvat. Muistan kun veljeni Tommi toi kerran Ruotsissa vaunullemme ruotsalaisen pojan, jolle äidin piti selostaa ruotsiksi jokin juttu, kun yhteistä kieltä ei jalkapallon lisäksi ollut. Itsekin olen saanut koko joukon kirjekavereita lapsuuden karavaanarialueilta. Voi toki olla, että nykylapset viihtyvät mieluummin padeillaan vaunuissa, mutta toivon ettei ihan kaikki ole muuttunut.

Huoltorakennuksissa on tiskipaikat, pesukoneet, vessat ja suihkut, jotka pahimmillaan ovat muistoja 80-luvulta ja parhaimmillaan todella tyylikkäitä. Yleensä hoidetuilla alueilla ne ovat siistejä ja ne siivotaan vähintään joka aamu. Pesulla käydessä kannattaa pitää släpärit tarvittaessa jaloissa, samoin pesuvehkeet jossain kassissa, jonka saa naulaan. On kyllä älytöntä, että esimerkiksi Kuopion Rauhalahti, joka on viiden tähden leirintäalue, ei ole saanut naisten suihkuihin jakkaroita, ainoastaan pari naulakkoa!

En suoraan sanoen aina ymmärrä, miten tähtiluokituksia annetaan. On toki hienoa, jos alueella on kesäteatteri tai vaikka koirille suunnattu ravintola, mutta luulisi, että kaikkien käyttämille palveluille, kuten saniteettitiloille, asetettaisiin jotain laatuvaatimuksia. Pelkkiä tähtiä ei siis kannata tuijottaa.

Tiskin suhteen meillä on yleensä kerätty astiat vaunulla isoon vatiin, ja kun se täyttyy, lyhimmän tikun vetänyt saa käydä tiskillä. Oma tiskiharja, pesuaine ja rätti kannattaa ottaa mukaan.

Oma pesä aina uudessa paikassa

Eräs ystäväni kieltäytyy yleensä mökillään tiskausavusta ja toteaa, että mökkioloissa tiskauskin on ihan mukavaa. Sama varmaan karavaanarimatkailussa. Tietyt rutiinit toistuvat ja omalta osaltaan tuovat rakennetta päiviin, jolloin maisema vaihtuu jatkuvasti. On mukava puuhastella jotain pientä, kävellä puhtaiden tiskien kanssa vaunulle ja asetella puhtaat astiat takaisin kaappeihin.  Omassa vaunussa tai autossa on tutut tavarat ja paikat, vaikka maisema ympärillä vaihtuukin.

“Katsotaanko vielä yksi jakso tätä ja mennään sitten uimaan?” oli liki jokailtainen lause viimeisimmällä reissulla, jossa katsoimme netistä The Block -sarjaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Lapsena katsottiin matkatelkasta sitä kanavaa, joka sattui näkymään ja syötiin äitin pilkkomia ompunpaloja.

Toki omalla kohdallani leirintämatkailussa on myös nostalgiaa. Vaikka nykyisin on netit ja hienommat vehkeet, lapsuuden tunnelman tavoittaa vielä. Iltapesulta palatessani alue on jo yöpuulle vaipumassa, verhot vedetty ikkunoiden eteen, uimarannalla kastuneet pyyhkeet kuivumassa naruilla. Yölampun kajo näkyy makuutilan ikkunasta. Illan viimeinen asuntoauto etsii vielä leiriytymispaikkaa hämärässä, vaikka ihan pian on hiljaisuus. Ruoho on kosteaa ja illan viileys saa paljaat käsivarret kananlihalle, mutta vaunussa on lämmin. Omaan sänkyyn voi käpertyä vielä hetkeksi kirjan kanssa ennen kuin nukahtaa. Huomenna menen ensin uimaan ja sitten mietitään, jatketaanko matkaa vai jäädäänkö tänne.

Leirintäalueet tai matkailuvaunun tai -auton kanssa säätäminen ei kuitenkaan ole loman päätarkoitus. Ne ovat tukikohtia, jotka auttavat vetää matkanteossa kohti seuraavia kohteita. Vaikka aluksi vaunun vetämisessä tai leirintäalueella operoimisessa saattaa kihota kylmä hiki otsalle ja tulla mieleen, miksi en vain mennyt mökkeilemään, päivä päivältä rutiinit tulevat tutuiksi. Pian huomaa, miten mahtavia paikkoja ja kokemuksia reppuun kertyy.

Toivottavasti näistä kokemuksista on jotakin hyötyä ja rohkaisua leireilytaipaleelle!