Chamonix centre anno 2008.

Voi jestas tätä joulukuun pimeyttä ja sadetta! Ainoa lohtu on seurailla Chamonix’n sääkameraa ja pitää peukkuja valkealle joululle alempanakin kuin Aguille du Midillä. Odotellessa julkaisen tekstin, jonka kirjoitin häämatkamme jälkeen helmikuussa 2008. Häämatkakohteemme oli – ta-daa – Chamonix, ja teemana näköjään skimbailua ja sapuskaa siitäkin huolimatta, että olin puolet lomasta flunssassa.

Merkintöjä lähes seitsemän vuoden takaa:
Kun lauantai-iltana saavuimme Chamonix’n Hotel Mont Blanciin, meillä oli takana pitkä matkapäivä Tukholman kautta Helsinkiin, laskettelukamojen nouto kaverilta ja lento Geneveen. Mä olin edelleen puolikuntoinen koko viikon kestäneen kuumeilun jäljiltä. Ilonaiheita kuitenkin löytyi: saimme jo lentokoneessa kuoharipullot häämatkan kunniaksi, ja myös hotelli oli huomioinut kyyhkyläiset: meitä odotti huoneessa jäähdytetty kuohuviinipullo. Pää kuplien oli kiva kellahtaa uinumaan.
Hotel Mont Blanc *****

Vointini takia päätimme ottaa sunnuntain iisisti ja pysytellä kaupungissa, vaikka mäki vähän polttelikin. Aamupala oli ranskalainen ja monipuolinen: kermaiset jogurtit ja lukuisat hillosortit tarjottiin pienissä lasipurkeissa, lisäksi saimme tuoreita hedelmiä, croissantteja, munakokkelia ja todellakin vatsan täyteen. Sitten suunnistimme kaupunkitutkimukselle. Chamonix’ssa on hyvä valikoima useiden merkkien liikkeitä – North Face, Peak, Lafuma, Timberland jne., olipa siellä jopa Chanelin putiikkikin. Ikävä vain, että hinnat olivat taattua laskettelukeskustasoa, joten shoppailu jäi lähinnä katseluksi. Ostosten sijaan keskityimmekin juomaan Mont Blanc -vehnäolutta ja kuumaa viiniä aurinkoisella terassilla ja virittäydyimme häämatkan tunnelmaan. Auringon laskettua vaihdoimme vaatteet ja livuimme flyygelimusiikin säestyksellä hotellin Les Jardins de Mont Blanc -ravintolaan – joka on kaupungin parhaita – ja tajusimme, miksi puolihoito maksaa sen, mitä se maksaa.Viiden ruokalajin illallinen oli todella maukas hummeriravioleineen, juustoineen ja sorbetteineen. Sommelier kantoi eteemme myös raamatunpaksuisen viinilistan, tosin meidän viininenämme kokivat parhaiksi pitäytyä hänen suosituksissaan. Nautinnollista.

Maanantaina vihdoin mäkeen! 
Intoa piukassa syöksyimme hiihtobussiin ja kabiinille, joka kiidätti meidät Les Grand Montetsille. Chamonix’ssa on kuusi eri hiihtoaluetta, joten mikäli kaikissa aikoo laskea, on joka päivälle valittava uusi. Meillä metsäinen Les Houches ja aakeelaakee Le Tour jäivät ensi kertaan. Suksi luisti ja arska porotti niin, että alkoi epäilyttää 8-kertoimisen Niveani teho. Vähän nenä kärähtikin. Kahden jälkeen väsytti jo sen verran, että laskimme alas ja huristimme taas hiihtobussilla kylään. Mä painelin saman tien nukkumaan, ja kun illansuussa heräsin, kuumetta oli 38,8 astetta. Voi helvetti. Mies vaiensi mun vaikerruksen ja soitti taksin sairaalan päivystykseen, josta kuitenkin todettiin, että he eivät voi ottaa mua vastaan. Taksimies pirautti yksityislääkärille, joka oli laittamassa juuri vastaanottoa kiinni, mutta suostui ottamaan vielä mut. Lääkäri määräsi yskänlääkkeen, nenätipat ja antibiootit, ja soitti vielä varmuudeksi apteekkiin – joka sekin oli sulkemassa mutta lupasi odottaa meitä. (Meidän hotellin britit olivat sitä mieltä, että ranskalaiset ovat töykeitä mutta me saimme ainakin tosi hyvää palvelua!). Hotellissa mies kiiruhti vielä illalliselle, ja mä pyysin sitä kysymään, josko mulle voisi tuoda vaikka jogurttia tai hedelmää iltapalaksi. Vartin päästä oveen kolkutettiin ja huonepalvelun tyttö kantoi sängylleni jättitarjottimen, jossa oli hedelmiä, vastapuristettua appelsiinimehua, kolmea eri jogurttia sekä vasullinen tuoretta leipää. Palveluyhteiskunta, täältä se löytyi! Iltapalan jälkeen paiskasin lääkkeet naamaan ja nukuin kuin tukki. Onneksi lääkäri oli sanonut, että mäkeen vaan, jos siltä tuntuu.
When travelling with Alanmies, you always have equipment for all possible situations.

Tiistaiaamuna katsoin kuitenkin kulmat kurtussa, kun mies puki lämpökerrastoa päälle ja kypärää päähän. Kuumeeni oli laskenut, mutta olo oli heikko, joten koitin ajatella vain seuraavaksi päiväksi suunniteltua Vallée Blanchen jäätikkölaskua – sinne halusin ainakin! Miehen mentyä lähetin kurjuuden maksimoinniksi pari itsesäälivää tekstaria kavereille ja linnoittauduin juorulehtien kanssa sänkyyn. Tunnin päästä piristyin ja päätin lähteä kaupungille – riistohinnoista huolimatta ansaitsin lohtushoppailua! Onnistuinkin tuhlaamaan 90 euroa North Facen fleecetakkiin. Mies viestitteli rinteestä paistattelevansa matkanjärjestäjän piknikillä. Hetken harmitti, mutta sitten painelin supermarkettiin ostamaan vuohenjuustoa, camembertiä, leipää, suklaata ja viiniä – ja pidin oman piknikin hotellilla. Miehen tultua mäestä painelimme hotellin vaihtelevasti toimivaan suomalaiseen saunaan sekä ihanaan lämmitettyyn ulkouima-altaaseen. Moni kaduntallaaja loi meihin kateellisia katseita siellä polskiessamme. Illalla ravintolassa henkilökunta kävi tiedustelemassa, josko voin jo paremmin. Vakuutin olevani kunnossa ja tilasin pääruoaksi sammakonreisiä – mies löysi niistä suurta yhdennäköisyytta kananugetteihin. Nenä oli niin tukossa, että viinielämykset menivät ohi suun.

Keskiviikkona Vallée Blanche!
Aamulla kävelimme suksinemme Aguille du Midin asemalle tapamaan ryhmää ja opasta Vallée Blanchen laskua varten. Valkoinen laakso on merkittyjen rinteiden ulkopuolella sijaitseva jäätikköalue, jossa ei ainakaan periaatteessa saa liikkua ilman hiihto-opasta mm. railojen takia. Nousimme kabiinilla ensin väliasemalle ja sieltä toisella kabiinilla 3800 metrin korkeuteen. Iik. Kun kabiini eteni hitaasti ja natisten vuorenrinnettä pystysuoraan ylöspäin, mua hirvitti. Mutisin miehelle, että häämatkan pitäisi kai olla vaaleanpunaisia silkkilakanoita ja samppanjaa, eikä kuumeista tuskanhikoilua ahtaassa, vaijerin varassa roikkuvassa kopissa… Oli tässäkin ja matkakohdevalinta! Ylhäältä avautui kuitenkin huima näkymä yli laakson sekä toiselle puolelle Italiaan ja Sveitsiin asti. Ehkä se oli sen arvoista.
I’m not too fond of cabins…
But I suppose it was worth it.

Edessä oli päivän raskain urakka. Meidän kahdeksanhenkinen ryhmämme puki ylleen laskeutumisvaljaat ja meidät kiinnitettiin yhteen köyteen. Sukset toisessa kädessä lähdimme laskeutumaan jäistä jyrkkää rinnettä kohti tasannetta, josta pääsi laskemaan. Siinä monoissa lipsutellessani, suksia ja köyttä puristaen mietin taas kaihoisasti vaaleanpunaisia lakanoita ja samppanjaa. Hikoilin. Jano yltyi. Reilun pulituntisen aherruksen päätteeksi saimme kuitenkin vihdoin laittaa sukset jalkaan. Olimme jo juoneet puolet retken vesivarastosta, ja tunsin olevani sairastelun jäljiltä ihan puhki. Mutta ei muuta kuin mäkeen. Sitä vartenhan tänne ylös oli hinauduttu.
That’s where we headed right after reaching the top. I was sweating all over before even starting to ski!

Laskettelu laaksossa oli leppoisaa. Hiukan harmitti tuoreen lumen puute, mutta onneksi hulppeat maisemat korvasivat. Lisäksi meillä oli hyvä ryhmä, jossa ketään ei tarvinnut odotella. En tiennytkään, että jää on oikeasti sinistä, kun sitä on tarpeeksi paljon! 
Blue ice
Kolmen-neljän tunnin laskun ja lounastauon jälkeen olimme laskeutuneet Montenversin junalle, joka vei meidät takaisin kylään. Olo oli väsynyt mutta onnellinen. Kävimme vielä Chambre Neuf -afterskibaarissa ottamassa juomat reissun kunniaksi. Sitten hotelliin saunaan (joka olikin vaihteeksi rikki), uimaan ja illalliselle syömään herkullista kalaa ja tarte tatinia. 
Tired but happy after Vallée Blanche.

Torstaina teimme syrjähypyn Italiaan.
Huristimme STS Alpresorin bussilla halki MontBlancin tunnelin (11 km) Italian Courmayeriin. Siellä oli hauskaa, vaikka Alanmies tunteekin jotain epämääräistä vastenmielisyyttä Italiaa kohtaan.
”No kerran oltiin poikien kanssa laskemassa, niin keskellä rinnettä oli kivi, johon kolhasin sukseni!”, Alanmies perusteli.
”Ja tätä ei olisi siis tapahtunut muualla kuin Italiassa?”, mä kysyin.
”No ei takuulla esimerkiksi Itävallassa. Italiassa on just tollasta löperöä meininkiä.”
”Tarkoitatko, että rinteen huollosta vastaava tyyppi oli lyönyt laimin hommansa ja sen sijaan nautiskeli jossain cappuccinoa turistidaameja vokotellen.”
”Niin, just tollaisia ne italialaiset on!”
Vai niin…. Päivä sujui kuitenkin ihanasti auringonpaisteessa lasketellen – ilman kiviä. Lounaaksi sain herkullista tagliatelle al funghia ja lisää mäkeä. Illansuussa meille oli järjestetty kylään after ski, jossa oli rönsyilevä tapas-pöytä ja tietenkin tuopeittain virkistävää juomaa. 
After-ski in Courmayer. Mamma mia!
Kotiin päästyämme olin edelleen niin täynnä, että uhosin miehelle jättäväni viiden ruokalajin illallisen väliin ja suuntavani baariin, jossa ei flyygelit takuulla pimputa. Niinpä nautimme yhden häämätkan romanttisimmista illallisista Chamonix’n pääkadulla: isot ranskanperunat ketsupilla 2 euroa 70 senttiä, samasta kääreestä syöden. Tässä taas nähtiin, että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta se ei korvaa snägäriruokaa käsi kädessä tuoreen aviomiehen kanssa hiihtokeskuksen pimenevässä pakkasillassa. Ja flyygelittömät baaritkin löytyivät.

Perjantain vietimme Brevent-Flégéren alueella, jonka ala-asema oli kävelymatkan päässä hotellista. Aurinko jatkoi edelleen paistamistaan ja löysimme oikein mukavia punaisia rinteitä keskuksen perältä, jossa vietimme lähes koko päivän. Otimme tavoitteeksi ehtiä kerrankin Chambre Neufin after skihin, kun bändi soittaa, ja ehdimmekin mainiosti. Tosi hyvä meno, kannuittain olutta ja hauskoja ihmisiä! 

Illalla (vaihteeksi toimivan) saunan jälkeen söin reissun parhaan aterian ravintolassamme: omenanmakuisen kanapeen, maukkaaksi laitettuja jättirapuja tuoreen kurkun kera, puolittain savustettua ja puolittain paistettua lohta sekä rapeapintaista mutta kuohkeaa passionhedelmällä höystettyä créme bruleeta. Vei kielen mennessään – ja niin pitikin. Oltiinhan me Ranskassa, hyvässä ravintolassa takkatulen loimussa ja reipas ulkoilupäivä takana. Mitä sitten, jos flyygelisti soittaakin taustalla Zuppa Romanaa (siis sehän on suomeksi biisi Nakit ja muusi!). Viinimakuaistikin alkoi palautua, joten sain jo jotain irti sauvignon blancistani. Meidän oli tarkoitus jatkaa iltaa vielä South Barissa suomalaisporukan kanssa, mutta uni vei voiton.
Yes, it’s me in the middle!
Alanmies plays it cool.
Lauantaina, kotiinlähtöpäivänä, himosimme vielä rinteeseen. Laskimme pari tuntia Breventissä ja pidimme tunnin lounastauon tuijotellen laakson yli Aguille du Midille, jossa pidettiin laskuvarjohyppynäytös. Mäen jälkeen säntäsimme vielä hotellille uimaan ja suihkuun, ja sitten pyörimme kaupungilla, jossa oli Nissan Outdoor Gamesien meningit. Mies kävi kokeilemassa jääkiipeilyä ja mä ostin juustoja porukoille kiitokseksi koirienhoidosta.  Pian olikin jo kiire bussiin. Hotellin piccolo kärräsi ystävällisesti meidän tavaramme bussipysäkille asti. Luksusta. Yöllä olimme perillä Helsingissä, ajoimme porukoille yöksi ja sunnuntaina tätin syntymäpäivien kautta takaisin kotiin, jossa sulho mittasi kuumeen ja totesi olevansa vuorostaan sairas.

Chamonix’sta jäi hyvä mieli. Kylä oli sopivankokoinen, lasketeltavaa takuulla tarpeeksi viikoksi ja ihmiset ystävällisiä. Hotel Mont Blanc oli hyvä häämatkavalinta, mutta normaalireissuun riittäisi ehkä vaatimattomampikin. Ei gourmetiakaan jaksa joka ilta. Jopa mies, joka on palavasti rakastunut Itävallan Alppeihin, haluaa matkustaa Ranskaan takaisin, mieluiten tietysti aikana, jolloin lunta sataa ja offarit kutsuvat. Joten palanemme vielä, toivottavasti nenät myös. Siis auringossa.  
***

Ja nyt siis palaamme, lähes seitsemän avioliittovuoden jälkeen – ja tuomme ystävämme mukanamme! Kunhan nyt saataisiin sitä lunta – ja aurinkoa… 🙂