Santiago de Compostelan pyhiinvaellus, osa 2: viikko Camino Francesilla patikoiden

Olen tullut elämässäni käännekohtaan, jossa on pakko ottaa pieni tuumaustauko. Sellaisen viettäminen lokakuun sateissa ja pimenevässä Suomen syksyssä ei suoranaisesti piristä, joten kaivoin bucket listini esiin ja päätin rastittaa yhden kohdan, El Caminon. Edellisessä tekstissä päädyin hevosen selässä O’Cebreiroon, noin 160 kilometrin päähän Santiagosta. Nyt matka jatkuu kävellen kohti maalia.

Lauantai 14.10. O’Cebreiro – Triacastela – 21,5 km

Kello on on 7.53 ja olen ollut jo kaksi tuntia hereillä. Olen levoton ja haluaisin lähteä kävelemään, mutta ulkona on vielä pimeää ja tähtitaivas. Ei kai pimeään kukaan lähde? Harmittaa, etten saanut nukuttua pidempään. Ratsastusosuudella tein vain mitä sanottiin. Nyt joudun ottamaan vastuun itsestäni. Mietin suunnilleen sitäkin miten löydän Caminolle – tästä tuppukylästä! Ihan varmasti löydän jostain ensimmäisen kilometritolpan, joka näyttää reitin, vakuuttelen itselleni. Ihana Connie lupasi, että ratsastuskamppeeni kulkevat heidän autossaan Santiagoon saakka. Niinpä pakkasin ridauskamat ja vein ne jo äsken Janinan huoneen oven taakse. Kengät ja hanskat ovat vielä märät eilisestä sateesta, koska tässäkään huoneessa ei ole lämmitystä. Hotellissa on aamupalaa vasta yhdeksältä, mutta sitä en jää odottamaan. Kolmen kilsan päässä on Linares. Jos sieltä saisi aamupalaa sitten.

Klo 18.23 Triacastela, Hostel Complexo Xacobeo

Oli yllättävän helppo kävelypäivä. Kävin Linaresissa mummelin pitämässä kahvilassa aamupalalla. Sitten kävelinkin loput kahdeksantoista kilometriä putkeen. Aurinko paistoi, välillä oli vuorten sumua, sitten taas aurinkoa. Täydellinen lämpötila tähän touhuun. Kiipesin naama punaisena ylös ja sitten taas käpöttelin pitkän matkaa alas. Rinkka painaa kymmenisen kiloa, vaikka olen yrittänyt pakata kevyesti.

Ratsastuksen jäljiltä en ole jumissa, mutta kävely tuntui vähän vasemmassa polvessa ja pottuvarpaassa. Ehkäpä jalkani on vähän isompi kuin 1996, kun ostin nämä vaelluskengät Iineksen ulkoiluttamista varten. Kun otin puhelimesta lentokonetilan pois, näin Carlotan lähettämän viestin, jossa hän kiitti ratsastusretkestä ja sanoi, että hevosellani Doncilla oli varmasti eräs parhaista viikoista ikinä, kun se sai näyttää mitä osaa (ilmeisesti sen sijaan että maleksisi joukon jatkona). Lähetin paljon sydämenkuvia ja toivoin, että näkisimme Santiagossa.

Triacastelassa painelin Cafe Esteriin. Istuin aurinkoiselle terassille ja tarjoilja toi rapeita mustekalarenkaita sekä valkoviiniä. Suomessa trendikäs albariño-valkoviini tulee Galiciasta, joten sitä on tarjolla parin euron lasihintaan joka paikassa. Viereiseen pöytään istahti pari muutakin patikoijaa, ja hetken päästä keskustelimme jo kiivaasti, kumpaa reittiä kukin olisi huomenna jatkamassa. Sain ihanan hotellihuoneen vanhasta vankilasta. Nyt vähän pröystäilin ja maksoin tästä 40 euroa.

Tutkin Buen Camino -apista majoitusvaihtoehtoja, ja päätin testata dormitorya eli makuusalia. ”Onhan se nyt vähän Caminon juttu”, tekstasi veljeni, joka on kävellyt koko Camino Francesin. Tosin köyhänä opiskelijana. Mutta selvä, huomiseksi siis tiedossa 12 euron unisex-makuusalipaikka Sarriassa. Kävin myös ostamassa kynsisakset. Varpaankynnet on leikattava. Ja pesin taas pyykkiä. Huone on jääkylmä, joten kuivatin pyykkejä hiustenkuivaajalla. Olisiko kuuma patteri liikaa toivottu?

Sunnuntai 15.10. Triacastela – Sarria – 18,6 km

klo 12.30 jossain matkan varrella

Jos eilen kävely oli helppoa ja tunsin liiteleväni eteenpäin, tänään meininki oli ihan toinen. Alkumatka kulki ylämäkeen ja sain kävellä miltei yksin. Kuuntelin espanjalaista klassista musiikkia. Alkoi tihuttaa. Vaihdoin Olavi Uusivirtaan. Päätin, etten kaiva sadetakkia, koska metsä suojasi sateelta. En ollut vielä saanut aamukahvia enkä aamupalaa, joten popsin manteleita nälkääni. Matka eteni todella hitaasti ja rinkka tuntui painavalta. Katsoin Buen Camino -apista, että seuraavassa kylässä Montanissa pitäisi olla kahvila tai baari. Kun saavuin sinne, löysin vain välipala-automaatin, ja ostin vahingossa kaakaon enkä kahvia! Äh. Miten kaikki tuntuu tänään niin vaikealta.

Mutta vain muutaman kymmenen metrin päässä eteen ilmestyi mielenkiintoinen paikka nimeltään Tierra de Luz. Tervetuloa aamupalalle, maksu omantunnon mukaan, oli kirjoitettu liitutaululle portin viereen. Hiljensin marssiani.

Ovella mainostettiin joogaretriittiä ja sisältä kuului rauhoittava musiikki, jonka katkaisi amerikkalaisella aksentilla kaakattava patikoijanainen: ”Isn’t this wonderful, someone has set this up in the middle of nowhere!” Loin häneen ärtyneen silmäyksen ja tunsin itseni epätyyppillisesti todella introvertiksi suomalaiseksi. Pitääkö noiden mekastaa?

Astuin sisään, riisuin rinkan ja istahdin nahkasohvalle. Nojatuolissa istui nainen puhdistamassa kastanjoita. Hän hymyili ja kysyi, haluanko kahvia. Kiitos! Tämä tuli oikeaan aikaan. Rauha, musiikki, ystävällinen nainen, joka toi kahvin. Istuin vain ja toivoin, että kukaan ei puhu minulle mitään. Sade ulkona kiihtyi.

Itketti ilman syytä, kun lähdin jatkamaan matkaa. Ehkä tosiaan täytyy hidastaa. Olen tainnut olla vähän lujilla, ja edelleen suoritan.

14.16. Sarria. Albergue Puente Ribeira

Vihdoin Sarriassa. Olipa tuskainen päivä. Pysähdyin vielä kerran pikkukylän kahvilaan juomaan tuoretta appelsiinimehua ja minttuteetä. Katselin samalla Espanjan Masterchefiä, joka näkyi telkkarista baarin nurkassa. Tungin lenkkareihin hetkeksi vessapaperia, jotta ne kuivuisivat edes vähän. Kurkkukin on hieman karheana.

Naisten kylppäri haisee viemärille eikä siellä ole ainoatakaan tuolia tai koukkua, jolle ripustaa vaatteita, kun on pesulla. Kerrossänkyjen patjat on vuorattu sinisellä vinyylillä ja niiden päällä on paperilakanat. Toivottavasti kukaan ei tule mun yläpuolelle. Väsyttää ihan sikana.

klo 21.35 Sarria

Kävin taiwanilaisen kämppikseni kanssa syömässä simpukoita ja pimientos du padroneita. Hän kertoi haaveilleensa vaelluksesta vuosia ja nyt sai viikon verran aikaa reissulle. On vähän yllättävää, kuinka paljon täällä on aasialaisia. Erityisesti korealaisille Camino on iso juttu. Nyt koitan nukkua vaikkei väsytä. Lisäksi täällä on viileää. Puin merinokerraston, fleecen ja villasukat ja kömmin silkkimakuupussiin. 

16.10. Sarria – Portomarin – 23 km

Heräsin vielä iltakymmenen jälkeen, kun viereiseen sänkyyn rymysi joku mies. Oli matkalaukun rullausta ja rinkan vetoketjua ja taskulampun loimotusta ja kilinkolin kamojen asettelua – aargh! Työnsin nappikuulokkeet korviin ja manasin, että unohdin silmälaput kotiin. Hemmetin hieno idea tämmöinen makuusali.

Klo 16.10, Albergue Pons Minea, Portomarin

Mulle sanottiin, että Sarriasta eteenpäin meno muuttuu, ja sen se kyllä teki. Yhtäkkiä joka puolella on ihmisiä! Harvoin tulee enää polunpätkää, jossa edessä tai takana ei näy ketään. Se johtuu siitä, että Sarriasta on reilut 110 km Santiagoon. Ja El Caminon suorittamiseen vaaditaan vähintään 100 km. Joten Sarriasta lähtee paljon ihmisiä, jotka patikoivat vain neljä – viisi päivää, aivan kuten taiwanilainen kämppikseni.

Nyt olen Portomarinissa dormitoryssa, joka on huomattavasti mukavampi kuin eilinen. Oikea aluslakana ja tyynyliina, ei pelkkää paperia. Viereisessä sängyssä on ruotsalainen Helena, joka vaikutti ihan kivalta mutta ei niin kivalta, että olisin pyytänyt häntä dinnerille – koska sain illallisseuraa jo.

Kävelin nimittäin viimeiset kymmenen kilometriä hauskan brittiläisen tv-tuottajan Dashan kanssa. Eksyin heidän porukkaansa, jossa oli myös amerikkalainen Caroline, joka on eronnut vastikään liki seitsenkymppisenä, sekä lontoolainen Scott, joka on kova Millwall-futisjoukkueen fani, asunut pitkään Thaimaassa ja pitänyt siellä baaria. (Nämä asiat sain tosin selville vasta myöhemmin.)

Nyt menen syömään Dashan, Scottin ja Carolinen kanssa.

17.10. Portomarin – Palas del Rei – 25 km

Okei, kaikki lähtevät, vaikka on vielä pimeää. Siispä otsalamppu päähän ja polulle.

Sataa. Liikaa pitkiä suoria ja isojen teiden varsia.

Mäkeä ylös, vaatteet hiostaa, lenkkarit kastuu.

Kävelen. Kävelen. Kä-ve-len.

Matka ei lyhene. Ei vieläkään alle 80 km.

Ei vaan kulje. Miten se on mahdollista, kun mulla on samat varusteet kuin eilen?

Nyt rinkka painaa ja hartioita kramppaa. Kiristän hihnoja. Ylämäki, tietenkin.

Mutta nyt olen vihdoin Palas del Reissä. Kaupunki on aika mitäänsanomaton. Onneksi varasin oman huoneen. Hostelli Casa Curro on korkeintaan keskinkertainen, eikä pilgrim menussa ollut oikein mitään lihatonta ruokaa. Lopulta söin annoksen, jossa oli kananmunia ja ranskanperunoita. Scott lampsi rinkkoineen ovesta sisään, kun olin syömässä. Hän yöpyy näköjään samassa majatalossa kuin minä. Hän myös alkanut kutsua minua nimellä ”Reindeer”. Tietenkin, olenhan suomalainen. Hän istahti hetkeksi seuraani, ja myös Dasha ja Caroline kävivät tässä pyörähtämässä.

Parasta on, että varasin hieronnan tälle illalle. Ihanaa. Huomenna onkin sitten 30 kilsaa edessä. Raskaasta päivästä huolimatta kävely tuntuu tässä kohtaa jo aika luonnolliselta päiväohjelmalta, ja vähän jo odotan, että pääsen jatkamaan. Olen jo oppinut, että ajatukset tulevat ja menevät. Välillä olo on loistava, välillä harmittaa. Palikat ovat liikkeessä.

Näyttää siltä, että fyysisesti joka toinen päivä sujuu kuin tanssi ja joka toinen takkuaa. Tämän perusteella huominen menisi hyvin. Ainoa murhe on sateinen sääennuste.

18.10. Palas del Rei – Arzua – 30 km

Klo 07.08 Pension Casa Curro, Palas del Rei

Kun herättyäni raotin verhoa, näin, että ulkona sataa edelleen ja ikkunat ovat sisäpuolelta vesihuurussa. Vaatteet, jotka eilen pesin, ovat tietenkin märät. Yritän korjata tilannetta hiustenkuivaajalla, vaikka tiedän yrityksen toivottomaksi. Lopulta taittelen kosteat vaatteet vedenpitävään pussiin ja rinkkaan. Toivottavasti ensi yönä on lämmin makuusali. Eilinen kokovartalohieronta maksoi 60 euroa mutta teki ihmeitä. Fiilis on vetreä!

Hieronnan jälkeen kävin tapaamassa Janinaa ja Esteraa, sillä heppaporukka yöpyy tässä lähellä. He supattivat, että heillä on niin ikävä meidän viime viikon ryhmää. Ilmeisesti osalla tämän viikon porukasta hevosmiestaidot ovat vähän sinnepäin. Myös tallinomistaja Connie halasi lämpimästi ja muistutti, että Santiagossa nähdään.

Sen jälkeen olikin jo kiire syömään Dashan, Scottin ja Carolinen kanssa. Nauratti, että olen vaeltanut kolme päivää ja sosiaalinen kalenterini tälle illalle on jo täynnä. Menimme pulperiaan. Galiciassa pulpo eli mustekala on iso juttu, ja monet ravintolat ovat erikoistuneet niihin. Meillä oli mukavaa, mutta kun tulimme ulos, sade oli vain kiihtynyt. Joku konkari lohdutti, että huominen reitti on kaunis ja menee enimmäkseen metsässä. Eli ei sada niin paljon kuin oikeasti sataa! Jippii.

Klo 9.00 jossain matkan varrella

Ainakin vielä reitti on nätti, on metsiä ja kyliä eikä maantienvartta. Dasha viestitti aamulla, että he etsivät aamukahvilaa keskustasta. Mulla oli sellainen olo, että haluan päästä matkaan ja kävellä aamun yksin. Aamuisin tuntuu kuin avaisi tyhjän sivun ja sen tunteen haluan hyödyntää itsekseni. Iltapäivästä sivu on jo ajatuksia ja kohtaamisia täynnä, joten silloin saattaa hyvin olla sosiaalinen.

Vaelluskengät ovat märät, koska pohja on vähän murtunut tai sitten sateenestokäsittely on antanut periksi. Mutta olo on ihan tyytyväinen. Kävelin hetken jonkun irlantilaisen miehen kanssa ja puhuin hevosista ennen kaartamista kahville. Ja siitä että poltan nämä vaelluskenkäni Santiagossa. Se nauroi.

Klo 22.20 Arzua, Albergue San Francisco

Olikin mukavaa, että heti lähdettyäni aamupalalta törmäsin vahingossa Dashaan. Kävelimme toisiamme tsempaten sateen, auringon, tuulen, metsien ja kukkuloiden läpi 25 kilometriä Arzuaan.

Päätimme olla itsellemme armollisia ja pysähdyimme kolme kertaa. Puhuimme töistä ja ihmissuhteista. Dasha selitti, kuinka ”sä en vielä ymmärrä sitä, mutta kun nainen oli yli 60 niin hänestä tulee näkymätön”. Sitten puhuimme kirjallisuudesta ja mä selitin hänelle suomen kielen viehätystä ja sitä, miten hauskaa on, että toisin kuin hänen äidinkielensä kanssa, minun kulttuurini ei avaudu ellei näe vaivaa ja opettele kieltä. Kaksikymmentä kilometriä meni kuin siivillä. Mutta viimeiset kilometrit olivat yhtä tuskaa. Märät kengät painoivat.

Kaikesta huolimatta päätimme, että huomenna kävelemme 29 km, jotta perjantaille eli viimeiselle aamulle jäisi vain kymmenen. Katsotaan miten meidän käy.

Mun on pakko kävellä lenkkareissa, koska vaelluskengät eivät kuitenkaan kuivu huomiseksi, ja lenkkarit ovat märkinä mukavammat. Onneksi on kahdet kengät!

Myös Scott oli jossain kohtaa saapunut Arzuaan, ja kävimme porukalla syömässä hyvässä Casa Teodorassa. Samaa pilgrim-murkinaa kuin muuallakin, merluzaa eli valkoista vähän mautonta kalaa ja papuja. Mutta siellä oli sentään valkonen pöytäliina ja lämmitys. Olin pukeutunut goretexiin ja släpäreihin. Voi tätä glamouria! Ulkolämpötila on vain 10 astetta, brr.

Nyt pitäisi kai nukkua. Huominen on viimeinen iso koitos. Tämä kerrossänky on hyvä, etenkin kuin yläpeti on tyhjä, mutta makuusalin muut ihmiset vaeltelevat ulos ja sisään. Laitan äänikirjan nappikuulokkeisiin (parempi kuin korvatulpat) ja vedän peiton korviin. Hyvää yötä!

19.10. Arzua – Lavacolla – 29 km

Klo 7.00, Arzua, Albergue San Francisco

”I have news about the weather forecast”, sanoo kännykkää tuijottava Dasha sängystään. Kohotan päätäni. Kerro. ”It got worse.” Miten tämä on mahdollista? Möngin merinokerrastossani ja toppaliivissäni ulos silkkimakuupussista. Kurkku on taas karhea ja lisäksi alavatsaa kivistää. ”It shows three raindrops for every hour.” Hyvin alkaa. Mutta hei, vaatteet ovat sentään kuivat.

Tulin alas yhteisökeittiöön kahville ja tunnen taas oloni epätyypillisen epäsosiaaliseksi. Olen ärtynyt noihin espanjalaisiin, jotka yöllä tulivat ja jättivät makuusalin oven auki niin että valo loimotti mun silmiin ja heräsin. Nyt ne seisovat kaikkien tiellä keittiön oviaukossa ja hölöttävät suureen ääneen. Toivottavasti jalkanne kastuvat, mietin murhanhimoisesti. Ainakaan vielä Camino ei ole saanut minua täysin zen-tilaan. Joku kertoi, että buddhaluostarissakin uusien munkkien ensimmäinen haaste on tottua muiden kuorsaamiseen ja piereskelyyn. Se on osa prosessia. Minun prosessiini kuuluu, että ensi yöksi olen varannut jotain muuta kuin makuusalin.

Klo 18.15 Lavacolla, Pension Xacobeo

”We are the warriors”, hihkui Dasha, kun pääsimme hostellille. Ei otettu taksia, vaikka tiukkaa teki kun vesi ryöppysi kuin koski pitkin polkuja ja kaikki vaatteet olivat läpimärkiä. Tänään vaadittiin tahtojen taistelua. Loppua kohden sade vähän hellitti, mutta ei sillä enää ollut väliä.

Iloitsemme kahden hengen huoneesta, lämpimästä patterista, kuumasta suihkusta sekä puhtaista lakanoista ja paksusta täkistä. Investoin neljä euroa pesukoneen ja kuivausrummun käyttöön. Puhtaat ja kuivat vaatteet tuntuvat luksukselta. Ulkona sataa edelleen. Huomenna kävelemme vain kymmenen kilsaa, ja lopussa odottaa Santiago de Compostela. Tuo myyttinen pyhiinvaelluskohde. Luen opasta ja kerron Dashalle, että tämän kylän nimi ”lavacolla” olisi suomeksi ”pese munat”. Dasha hihittää ja sanoo muistuttavansa Scottia tästä perinteestä. Historiallisesti vaeltajat ovat peseytyneet täällä ollakseen puhtaina Santiagossa. Olen väsynyt ja juttu naurattaa.

Kohta lähdemme syömään illallista. Minä taas släpäreissä ja sadevaatteissa, koska molemmat kengät ovat märät – vaelluskengät vielä eilisestä. Mutta otan taskuun merinovillasukat ja ujutan ne jalkaan, kun pääsen pöytään istumaan. Ei ehkä tyylikästä, mutta kaikki muutkin asiakkaat ovat vaeltajia. Kukaan ei piittaa. On ihmeellistä, miten tämä vaellusreitti ylläpitää Galician pieniä ja lähes autioita kyliä. Ilman meitä täällä ei olisi ravintoloita ja hostelleja. Jospa täällä olisi pilgrim menussa muutakin kuin merluzaa. Se taitaa olla suomeksi turska. (Ja olihan siellä, grillattua meribassia.)

20.10. Lavacolla – Santiago de Compostela – 10 km

Sen jälkeen emme olleet löytää oikealle reitille. ”Eihän me nyt voida viimeisenä aamuna eksyä”, ihmettelin. Kirkosta pitikin kävellä ensin vähän takaisinpäin, ja sitten reitti löytyi. Kävely oli kepeää, sillä ensimmäistä kertaa olin lähettänyt rinkkani kuljetuspalvelulla seuraavaan hostelliin ja kannoin vain pientä olkakassia. Katedraaliin kun ei saa rinkan kanssa mennä.

Santiagoa lähestyessämme alkoivat pilvet rakoilla. Sitten näin horisontissa pyhiinvaeltajapatsaat ja kaupungin häämöttämässä kukkuloiden takana. Mietin niitä satoja vuosia ja kaikkia vaeltajia, jotka ovat todistaneet samaa näkyä. Kun kävelimme keskustaan kujat kapenivat ja kebabraflan ja turistikahvilan välistä vilkkuivat katedraalin tornit. Vihdoinkin! Loppumatkasta meitä säesti säkkipilli. Tunnelma oli epätodellinen mutta hilpeä. Aurinko alkoi paistaa.

Viimeisen kilometrin aikana mietin kaikkea matkan aikana kokemaani. Goldfrappin Melancholy Skysta oli vahingossa tullut yksi matkan teemabiiseistä, ja kuuntelin myös sen. ”Melancholy Sky, you made me blue, still hanging on, there’s nothing I can do, not this time.” Entinen työkaveri ilmoitti, että hänen viimeinen työpäivänsä oli tänään, eikä hän saanut edes kiitosta. Tunsin myötätuntoa. Samalla asia tuntui jo vähän kaukaiselta. Tämä lienee taakka, josta tulin pääsemään eroon. Ja nyt olimme katedraalin takana, enää läpi kivestä rakennetun tunnelin, käännös vasemmalle ja katedraalin julkisivu levittäytyi eteemme kaikessa mahtavuudessaan.

Nyt lienee paikallaan kertoa, miksi El Caminon päätepiste on Santiago de Compostelan katerdaali. Jeesuksen apostoli Jaakob eli Pyhä Jaakko kuoli marttyyrikuoleman. Vuonna 813 tähti johdatti munkki Pelagiuksen pellolle, josta löytyi Jaakobin hautakammio ja luita, joiden tulkittiin kuuluvan hänelle. Samalle paikalle alettiin rakentaa 1000-luvulla katedraalia. Santiago de Compostelan nimi tulee Jaakobia (Sant Iaco) sekä peltoa ja tähteä (campus & stella) tarkoittavista sanoista. Tähtipellon Pyhä Jaakko, siis. Santiago de Compostela on Jerusalemin ja Rooman jälkeen katolisten merkittävin pyhiinvaelluspaikka. Katedraali on roomaanisen arkkitehtuurin hienoimpia esimerkkejä ja Jaakob koko Espanjan suojeluspyhimys.

Ja siinä se nyt oli, tämä loistava pyhättö. Vieressäni espanjaa puhuva mies itki ja huusi riemuissaan Facetime-puheluun, miten onnellinen hän on. Muut vaeltajat räpsivät kuvia ja pyörivät aukiolla. Olo oli vähän epätodellinen. Mitä seuraavaksi? Dasha ja minä haimme pilgrim officesta todistukset vaelluksen suorittamisesta. El Camino suoritettu! Todistuksessa lukee 353 km.

Sitten sattumalta törmäsimme Scottiin ja Susannaan sekä hänen ystäväänsä. Päätimme, että on aika ottaa reissun ensimmäiset kuohujuomat ja tapaksia. Olimme sen ansainneet.

21.10. Santiago de Compostelassa – tänään ei kävellä

klo 11.28.  Santiago de Compostela, Hotel Montenegro

Kävelin tasan puoli kilsaa Albergue SCQ:sta Hotel Montenegroon. Tänään vähän hemmottelen itseäni. Minulla on ihana sitruunaruohontuoksuinen huone, ja vessassa on lämmitin, jolle voin laittaa pikkupyykit kuivumaan. (Tämä jatkuva pyykeistä horiseminen lienee vähän koomista, mutta kun mukana on vain muutama vaatekappale ja ulkona sataa, niin vaatehuolto on päivittäinen murhe.) Mutta kohta menen ostamaan vaikka mekon, sillä olen saanut tarpeeksi trikoista. Ja rinkkaa ei tarvitse enää raahata kuin Madridiin menevään junaan ja kotimatkalle, joten painolla ei ole enää väliä.

Tänä aamuna tuli haikeus. Ratsastajat hyvästelin eilen illallisella, joka oli juuri niin hauska ja lämminhenkinen kuin toivoin. Ja aamulla halasin jäähyväisiksi Dashaa majatalossa, jossa olimme viime yön. Aamukahvilla hän pyysi mua kertomaan mielipiteen siitä, kumman talon kahdesta vaihtoehdosta hän ostaisi. Hän myös vannotti mua muistamaan omat päätökset, joita olin Caminolla tehnyt.

Jäin kahvihuoneeseen miettimään, mikä on Caminon taika. Vai onko sellaista?

Kerro mitä mielessäsi liikkuu

Kun ympäristö vaimenee

Kun kukaan ei halua sinulta mitään

Kun seuranasi on vain omien askeltesi ääni

Ja tie edessä kaartuu horisonttiin.

Ehkä jotain sellaista.

Kaikki lähtevät täältä omiin suuntiinsa. Janina lentää kotiin Hannoveriin, Estera autoilee veljensä ja poikaystävänsä kanssa Portoon. Susanna aikoo kävellä perheensä kanssa vielä 80 kilometriä ”maailman ääreen” eli Finisterreen. Minäkin harkitsin sitä, mutta päätin jättää sen seuraavaan kertaan. Pitää myös tietää, koska lopettaa. Sen sijaan voin levätä Santiagossa pari päivää. Käyn katedraalissa kierroksella ja viemässä hyvin palvelleet vaelluskenkäni kierrätykseen. Ja illalla menen Travellover-Annikan suosittelemaan Michelin-kokin Lume-ravintolaan syömään kahdeksan ruokalajin menun. Millwall haluaa tulla myös. Ehkä se on ihan ok.

En laita släpäreitä enkä trikoita, vaan lakkaan kynnet ja puen sen mekon.

Kohta on aika palata ihmisten ilmoille.