”Kun mennään kielekkeelle, yleensä pelottaa. Mutta se on ihan normaalia. Ei kannata miettiä, että miltä minä näytän”, sanoo oppaamme Mikko Olkkonen ja demonstroi varovaista etenemistä muovimatolla. Pyöritän silmiäni. Minulla on korkeanpaikan kammo. Ja nyt olemme lähdössä virtuaalimatkalle Mount Everestille.

Sain tilaisuuden mennä it-yritys Reaktorille testaamaan uutta HTC-virtuaalitodellisuussimulaattoria. Nämä uuden sukupolven laitteet ovat kuulemma muutaman vuoden vanhoihin laitteisiin verrattuna kuin uusi iPhone verrattuna Nokian vanhoihin kapuloihin. Huoneessa on 4 x 4 metrin kokoinen muovimatolla päällystetty tila ja kulmissa ”majakat”. Saan päähäni lasit ja kuulokkeet ja käsiini ohjaimet. Syvyysvaikutelma lasien läpi on komea: tuntuu kuin olisi planetaariossa tai Heurekan Verne-teatterissa, mutta sillä erotuksella, että näkymä on 360 astetta joka suuntaan. Sitten mennään.

Testaan Sisters-kauhupeliä ja robottien korjaamista avaruusasemalla sekä erään Reaktorin startupin vuorikiipeilykokemusta Mount Everestillä. Jo Everestin alkuintro on henkeäsalpaava: lennän niin kauniissa vuoristossa, että melkein silmiin sattuu. Peliä (vai pitäisikö sanoa todellisuutta?!) varten on kuulemma kuvattu 300 000 kuvaa Mount Everestiltä.

Ensimmäinen haaste on ylittää syvä railo tikkaita siltana käyttäen. Ohjaimet käsissäni muuttuvat rukkasiksi. Otan kiinni naruköysistä. Tunnen narun käsissäni. Tuuli ulisee korvissa ja lumi pöllyää. Astun rohkeasti ensimmäiselle pienalle. Nyt tulee ensimmäinen muistutus, että tämä ei ole totta. Jalan alla tuntuu tasainen lattia. Se helpottaa korkeanpaikankammoa. Mutta ylitys vaatii silti keskittymistä. Tältä se näytti:

Ylitys onnistuu, ja seuraavaksi pääsen kiipeämään tikkaita pitkin pystysuoraan ylös. Hanskat vähän lipsuvat, mutta lopulta olen kielekkeen päällä. Mitkä maisemat! Sininen taivas, valkoiset lumihuiput ja paksut jäätiköt. Edelleen tuuli ujeltaa korvissa ja lumi tupruaa jossain horisontissa. ”Vielä kun tätä pelaisi pakkasessa, fiilis olisi autenttisempi. Ja jos jalat saisi mukaan…”, mietin. Mikko sanoo, että seuraavissa versioissa jalatkin ovat tulossa kokemukseen. Sen jälkeen aletaan olla aika lähellä todellisuutta.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Voiko tulevaisuudessa kuka tahansa käväistä Mount Everestillä tai vaikka sukeltaa luolassa ihan tuosta noin vaan? Laitteistot eivät nytkään ole huiman kalliita, vaan muutamalla tonnilla teknologian voi hankkia kotiin. Mitä kaikkea virtuaalitodellisuus voikaan antaa matkustajalle? Ei enää hikoilevia matkalaisia Tutankhamonin hautaan erittämään kymmeniä litroja hikeä, vaan muumiota voi käpistellä kaikessa rauhassa virtuaalisesti. Voisiko vaikka huonojalkaisen perheenjäsenen ottaa virtuaalitodellisuuden kautta mukaan patikkaretkelle? Onko turha lentää New Yorkiin, jos Times Squaren sykkeen ja Empire State Buildingin auringonlaskun voi nähdä kotona? Kun juttelin reaktorilaisten kanssa, tuntuu, ettei heillekään ole vielä selvinnyt, mihin kaikkeen teknologiaa voisi soveltaa sen ilmeisimmän eli pelien ja pornon lisäksi.

Tämä konkretisoituu demon lopuksi, kun saan vielä tilaisuuden mennä avaruuteen. Katselen maapalloa kiertoradalta, jonne Reaktorin satelliitti on – siis ihan oikeasti – tarkoitus laukaista loppuvuodesta. Ja sieltähän satelliitti tuleekin! Se lähestyy minua maapallon takaa vasemmalta. ”Mitä tapahtuu, jos koitan koskea sitä?” ”Ei mitään hajua, tämä demo tehtiin parissa tunnissa.” Tartun satelliittiin, mutta se kulkee lävitseni. Hetken aikaa näen maapallon satelliitin sisältä. Tunne on absurdi, ihan kuin olisin Sandra Bullock Gravityssa.

Lopuksi pääsen vielä leikkimään ortopediä ja tutkimaan kolmiuloitteista mallinnusta Mikon jalkaterästä. Ohjaimien avulla kuorin ihon pois, verisuonet pois ja Mikon ohjeiden avulla löydän nilkan luusta kohdan, jossa vika on. Zoomaan lähemmäs ja pyörittelen jalkaa, jotta näen luun joka suunnasta. ”Käyttävätkö lääkärit tällaista?” Eivät kuulemma vielä, tämäkin on tehty puoliksi huvikseen ja puoliksi siksi, että ihmisille konkretisoituisi, mikä nykytekniikalla on mahdollista.

Kun lähden kotiin, olen päästäni pyörällä. Tässä on tulevaisuus, ihan konkreettisesti käsien ulottuvilla. Tuntuu kuin olisin käynyt virtuaalisesti vuodessa 2020 ja nyt palannut takaisin arkeen. Kävelen Mannerheimintielle ja astun ratikkaan. Se on oikea, metallisia kahvoja ja penkkejä. Minnehän me olemme matkalla?