New York, suosikkikaupunkini.  


Queen Mary 2 -kokemuksen päätteeksi se oli tavallisesta poikkeava kokemus. Yleensä olen ratketa innosta siinä vaiheessa, kun Manhattanin siluetti näkyy taksin ikkunasta. Nyt laivalta ”arkeen” palautuminen kesti vuorokauden, vaikka aikaerorasitusta ei ollutkaan. Lisäksi Miss Heinämaam flunssa vain paheni, ja loppuviikosta myös Orvokki ja minä valittelimme kipeää kurkkua. Voimme siis hyvällä syyllä tupata East Villagen asunnon sohvalla vietetyt illat sairastamisen  – ei suinkaan vanhenemisen – piikkiin. 

Ja toisaalta, kun illalla löhöää eikä juhli, jaksaa päivällä enemmän. 
Ja muut selitykset.


Anyway, alla viimein 
New Yorkin -muistikuvia syyskuulta 2014


Monday, reunion! 
 
Porukan neljäs jäsen Annikki on lentänyt New Yorkiin jo lauantaina ja on riemuissaan paitsi meidän näkemisestä, myös siitä, että saattoi karistaa kuppaisen brooklyniläishostellin torakat jaloistaan ja siirtyä East Villageen. Lounaaseen mennessä on jo tuoreimmat ihmissuhderintamalta päivitetty, joskin meidän risteilijöiden osalta päivitys koostuu lähinnä Queen Mary -laivan tarjoilijoista ja yhdestä Mary-nimisestä drag queenista.


 
Bareburger-ketjun (2nd Avenue) vegetarian burger.
Ihanaa, että lihattomissakin burgereissa riittää valinnanvaraa.
 
 
Arlene’s Grocery, Lower East Side. 
 
Kallion Sandron tapaan myös tämä paikka oli aikanaan ruokakauppa, mutta enää ei saa elintarvikkeita vaan nyt juodaan ja rokataan. Rokkikaraoke on jokamaanantainen traditio. Miss H lähtee kotiin nukkumaan, mutta me muut fiilistelemme Run Around Sue’ta ja muita klassikoita. ”Ooh… Koska mä oon viimeksi kuullut tän?!” Bändi ja laulajat osaavat hommansa, mutta viimevuotiset irkkukitaristit pulisonkeineen puuttuvat. Orvokki on silti tyytyväinen. 
Ennen kotiinlähtöä hän tosin toteaa: ”Nyt se Queen Mary ja Rajesh ovat jo matkalla seuraavaan satamaan.”


 
 
Tuesday – let it rain! 
 
Miss Heinämaan vilustuminen pahenee. Lähden hakemaan apteekista ”punaisia pillereitä”, jotka auttoivat myös muutama vuosi sitten Kalifornian road tripillä. (Todennäköisesti kyseessä on jokin amfetamiinijohdannainen, jota Suomessa ei saisi edes respetillä.) Ulkona sataa, mutta se ei oikeastaan haittaa. On kiva pamppaloida Bowerya pohjoiseen ja sulautua kaupunkilaisten massaan. Käväisen japanilaisessa Sunrise Marketissa (Stuyvesant St,) ostamassa Shizuoyka Sen Cha Manyo -nimistä vihreää teetä, joka hankin samasta puodista viimeksi, enkä ole löytänyt muualta. Lähdemme Annikin kanssa shoppailemaan ja sovimme lounastreffit Sohoon.
 
 
 
Kale on kaikkialla! Kuten lounassalaatissani, Sanctuary T:ssä, Sohon kantapaikassamme (337 W. Broadway). Ja voi kyllä, Orvokin edellisreissuilta tuttu aasialainen suosikkitarjoilijakin oli taas paikalla. ”Miten tää lehtikaali on näin hyvää?” taivastelen. Haluan tehdä samanlaista kotona. Parmesaania, caesarkastiketta ja paahdettuja hasselpähkinöitä. Voi kale!
 
 
Juon vielä herkullisen inkivääri-cocktailinkin. Muut juovat oikeasti pelkkää kahvia ja teetä. Rasti seinään! Ilmeisesti Miss H:n taudin vaikutukset ulottuvat laajemmallekin. ”Olikohan ylilyönti ostaa eilen niin paljon siideriä ja olutta jääkaappiin?” 
 
Iltapäivä hujahtaa Uniqlolla ja Century 21 -outletissa (Cortland St.). Monivuotinen nahkatakkimetsästykseni saa onnellisen päätöksen, kun löydän Marc by Marc Jacobsilta oranssin nahkarotsin vajaalla 400 dollarilla. 
 
”Onks tää väri vähän liikaa?” 
”Se on just sun värinen”, tyttöjen kuoro huutaa, ja niin kotiutan takin. 
 
 
Eikä ole kaduttanut.


 
Ostosreissun näännyttäminä emme jaksa lähteä syömään, vaan haemme Annikin kanssa japanilaista takeawayta ylistetystä Otafukusta (220 E 9th St), jossa kävin myös vuosi sitten. Annoksissa on himoitsemiani mustekalapalleroita, kalaa ja jotakin nuudelintapaista. Jälkkäriksi kalanmuotoisia pannareita.
 
Miss Heinämaan tuomio: ”Olihan tää ihan hyvää ja kiinnostava maistaa, mut sushi on enemmän min juttu.” Lopuksi selviää, että kaikki mausteet olivat Annikin kulmassa laatikkoa ja ravintola oli unohtanut wasabimajoneesin. Ilmankos maku oli mieto. ”Mä tykkään edelleen näistä mustekallapalleroista”, julistan ja haukkaan viimeisestä.


 
Wednesday means Brooklyn
 
Ja tällä kertaa haluamme nähdä muutakin kuin Williamsburgin ja Bedford Avenuen. Porhallamme metrolla Cobble Hilliin, josta löytyi juuri niitä vältettäviä mutta ihania putiikkeja, joissa saa satasia hukutettua paikallisten tuottajien hopeakoruihin ja keittiöpyyhkeisiin, joissa on Brooklyn-teema. Ostan keittiöpyyhkeen ja Dolly Parton -kynttilän! Miss H ihastuu nahkaiseen kirjekuorilaukkuun.
 
”Se on nätti”, sanoo Orvokki.
”Mie tykkään tästä. Mitä sie Laura oot mieltä?”
”Joo-o, se on sun näköinen. Ihanan pehmeetä nahkaa.”
”Musta toi näyttää ihan meikkipussilta”, Annikki kritisoi.
”No joo, vähän mut ei liikaa…”, mä kommentoin.
”Kysyit, niin haluan sanoa suoraan: musta se on meikkipussin näköinen”, Annikki jatkaa.
”Juu, juu, niin pitääkin. Mut mie kyl haluisin sen.”
”No sitten ostat”, Orvokki toteaa.
”Mut onks tää nyt sit..?”
”Se on hieno.” 
”Ja tollasta et sitten saa Suomesta…”
”No niin, Laura, sano se”, Orvokki virnistelee.
”SINUUN OSTASIN!”
 
Tämä lause aiheuttaa suurimmat taloudelliset tuhot millä tahansa matkallamme. 🙂



 
Lounaspaikan valinta menee ihan nappiin – se on kaverini Hannan paikallisen ystävän suosituslistalla oleva meksikolainen Jolie Cantina (Smith St.) Cobble Hillissa. 
 
Elämä on aika täydellistä, kun siemailee margaritaa aurinkoisella terassilla samalla, kun kokki murskaa nenän edessä avocadoja ja korianteria guacamoleen.




Williamsburgin pääkohteemme on Brooklyn Breweryn tasting-kierros (joka pitää muuten varata etukäteen). Tuotantopuolella vierailu vie noin vartin, ja suurin osa ajasta kuluukin maistatushuoneessa eri olutlaatuja testaillen. Kuulemme panimon tarinan – ”1980-luvun lopulla Williamsburg oli täysin eri paikka kuin nyt, eikä panimon perustaminen tänne ollut yhtään hipsteriä” – sekä sen, että Ruotsi on Brooklynin mallasjuoman suurin vientimaa.


Kivan kierroksen pilaa kuitenkin tuuletus: maistatushuoneessa on jäätävän kylmä. ”Kohta ei ole Miss Heinämaa ainoa, joka pärskii”, manaan kaulahuiviini kääriytyen. Kierroksen jälkeen saisimme jäädä maistelemaan edullisia panimotuotteita, mutta emme tarkene! Siispä ostan Alanmiehelle (joka on kuvista päätellen kasvattanut Balilla risuparran) lookiin sopivan kelta-vihreän villapipon ja karmaisevan Summer Ale -etikettikuosisen hihattoman paidan. Niissä kelpaa katu-uskottavan surffarin tallata Helsingin katuja.


 
Illalla käymme syömässä tunnelmallisessa jazz-kellarissa Jules Bistrossa (65 St. Mark’s Place) kotikulmilla. Miss Heinämaa ulkoiluttaa ”meikkipussiaan” ja Orvokki fiilistelee vaihteeksi jatsibändiä. 
 
 
Minä mietin kala-annokseni äärellä, että olisipa Suomessakin paikkoja, joissa toimii sekä livemusa että ruoka.
 
 
Thursday stands for Jeff Koons
 
 
Whitney Museum of American Art muuttaa pian uusiin tiloihin, mutta ehdimme käydä katsomassa Koonsit. En tiennyt, että hän on ollut naimisissa Cicciolinan kanssa. Enkä varsinkaan tiennyt, että he ovat poseeranneet yhdessä kuvissa, joista osa oli eriytetty parental advisory -merkintöjen taakse omaan saliinsa. Ymmärrän kyllä miksi. Havaitsen, että Cicciolinalla oli pieniä näppyjä takapuolessa. 
 
Kultturelli Orvokki, joka visiitin ideoi, ei kuitenkaan ole vaikuttunut: ”Musta parhaat teokset oli varmaan ne Edward Hopperin maalaukset, vaikkei niitä montaa ollutkaan.”
 
 
”Mä kyllä tykkäsin Koonsista. Imureista ja ilmapallokoirista ja kitschistä”, totean tyytyväisenä. 
”Mutta nykyään taitaa olla vaikea hätkähdyttää enää yhtään millään. Onko se vähän alkanut toistaa itseään?”


 
 
Whitneyn jälkeen hurautamme metrolla Times Squarelle. Katsoimme itävaltalaisten lasten torvisoittokunnan esitystä ja kävimme ystäväni Villen vinkistä syömässä Broadwaylla Ellen’s Stardust Dinerissa, jossa kuulemma esiintyvät loistavat laulavat tarjoilijat ja tulevat American Idols -tähdet. No totta tosiaan! Laulajat vievät huomion keskinkertaista huonommasta diner-mätöstä. 


 
Lounaan viihdyttävin hetki: saamme ruuat ja Miss H hyökkää annoksensa kimppuun. Samalla taustalla lauleleva miespuolinen tarjoilija lähestyy häntä takaapäin ja laulun sanojen mukaisesti suikkaa suukon poskelle. Miss H hypähtää järkytyksestä ”Hyi hitto!” Me muut nauramme niin, että penkit tutisevat.


 
Orvokki jää vielä kuuntelemaan, kun minä juoksen hakemaan Duane Readelta flunssanestolääkettä ja kurkkupastilleja. Olin ollut oikeassa panimon ilmastoinnin vaikutuksen suhteen. Saameri mikä reissu, kaikki vuorotellen kipeinä!
 
Punaiset pillerit toimivat neljä tuntia kerrallaan, joten Miss H päättää käyttää illan viimeiset tunnit shoppailuun, 
 
”Mä niin kirjoitan blogiin, että ’karmeasta flunssasta kärsinyt Miss Heinämaa kulutti puolet lomastaan metsästämällä tuliaisia kilometrin mittaisesta ostoslistastaan’”, uhoan. Miss Heinämaa nauraa, ja myöhemmin käy ilmi, että hän vietti ostosten lomassa mukavan illan kävellen Broadwayta alaspäin East Villageen. Orvokki ja minä sen sijaan kulutamme yli tunnin Whole Foods marketissa valikoiden ihania salaatteja ja bageleita iltaruuaksi asunnolle. 
 
Koti-illan resepti on verkkarit, telkkari, ruokaa, viiniä ja juorulehtiä. ”Mitäs täs muuta tarvii”, Miss H summaa sohvanpohjalta.
 
Villi suurkaupungin yö. Oh yes.
 
 
 
Artsy karaoke-Friday
 
Keski-ikää lähestyvien Hieman vilustuneiden matkalaisten viimeisen päivän kohde on MET, Metropolitan Museum of Art. MET on käsittämättömän iso. Siellä saisi helposti kulutettua päiväkausia vaeltelemalla salista ja tunnelmasta toiseen. Otan aamulla vähän omaa aikaa ja käyn fiilistelemässä Bryant Parkissa ja keskustan kaduilla ennen kuin tapaan tytöt museolla. Kierrämme eri vuosisatojen sisustus- ja arkkitehtuuriosastoa. 
 
 
Frank Lloyd Wrightin huone näyttää tiilitakkoineen vähän suomalaiselta kesämökiltä. 
 
 
Valokuvanäyttelyssä on New York -otoksia 60-luvulta. En voi olla salakuuntelematta iäkkäitä pariskuntia, jotka muistelevat nuoruuttaan. Söpöä.


 
Lopulta päädymme kattoterassille. Ostan sikahintaisen drinkin ja tähyilen Etelä-Manhattanin siluettia Central Parkin yli. 
”Hei nyt on viimeinen ilta New Yorkissa. Mä en aio tänään istua iltaa sisällä,” julistan. Onneksi olemme sopineet treffit paikallisen kaverimme Curtisin kanssa.
”Kuka lähtee mun kanssa East Villageen kaljalle? Nyt!” 
 
 
Orvokki lyöttäytyy matkaan, ja hetken päästä olemme East Villagen lokaalissa. Ja sitten Alphabet cityssä. Kulmilta, joilla ei 1980-luvulla turisti uskaltanut edes liikkua, löydämme rapistuneen pubin. Tilaamme Brooklyn Lagerit, soitamme jukeboksista Tina Turneria sekä Michael Jacksonia ja seurailemme kantisten seurustelua baarihenkilökunnan kanssa. Baarin tyttö haluaa tietää, mistä me olemme. Ihana iltapäivän tunnelma.
”Siis meillä loppuu taas tämä reissu ihan kesken!”, Orvokki voihkii.
 
 
 
Parin tunnin päästä olemme saaneet mukaamme myös Annikin, ja istumme kämppää vastapäätä baarissa nimeltä Whiskey Town. Curtis liittyy seuraamme – onpa kivä nähdä vuosien jälkeen. (Tapasimme alun perin Villagen karaokebaarissa vuonna 2008.) Viimeisen illan ”OMG, last night in NYC” -tunnelma kohoaa siihen pisteeseen, että päätämme lähteä yökerhoon. 
 
Baarin ulkopuolella Annikki käskee odottamaan hetken ja palaa pian mukanaan jääkaapin sisältö: monta pulloa Angry orchard – siideriä ja Brooklynin olutta. ”Nää jää tänne, jos me ei nyt juoda niitä”, hän perustelee, ja ylistämme neronleimausta.
”I’m not going to participate in that”, estelee Curtis, sillä New Yorkissa kadulla juopottelusta saa roimat sakot. Nujerramme vastarinnan ja hipsimme kulma-groceryn katokseen kiskomaan (paperi)pussikaljaa ja -siideriä. Curtis pyörittelee ensin päätään mutta tarttuu sitten pulloon. ”Hirveen hyvä idea, nyt päästään näistä eroon!”, iloitsen. Sitten kauppias tulee paikalle ja otamme jalat allemme. 
”Mahtavaa”, hehkutan Annikille ja kävelen melkein auton alle. 
 
Legendaarisella Pyramid Clubilla on alkuillasta vaisu meno, joten vaikka Pet Shop Boys soikin, lopulta päädymme japanilaiseen karaokebaariin. Kun maksaa dollarin, pääsee heti laulamaan. Laulamme tehokkaasti listaa läpi Abbasta Museen. Henkilökunta ehdottaa, josko siirtyisimme privaattihuoneeseen laulamaan, mutta emme suostu jättämään baaritiskiä. Voi ressukoita, mietin myöhemmin. 



Seuraavana aamuna pää on (laulamisesta…) kipeä, mutta flunssantynkä on helpottanut! Vielä on muutama tunti aikaa maleksia kaupungilla, ja päädymme nelistään Sanctuary T:hen. 
 
Teemukin ja West Broadwayn lauantaivilinän äärellä kerron tytöille sattumuksen edellispäivältä:
”Eilen, kun kävelin yksin 5th Avenueta, mun viereen liikennevaloissa pysähtyi äiti ja noin 5-vuotias poika. Ne olivat amerikkalaisia mutta varmaan jostain muualta, koska se poika katseli siinä ihmisvilinää ihmeissään ja lopulta sanoi äidilleen, että ’mummy, why is everybody so angry?’. Sitä äitiä alkoi naurattaa, ja sitten se vastasi lempeästi, että ’oh darling, it’s because this is New York’. Muakin alkoi hymyilyttää.”

Sitten mietimme hetken, kuinka New York ei ikinä ole tuntunut tylyltä. Ehkä se johtuu siitä, että Suomessa ollaan niin tympeitä ja hymyttömiä, että siihen verrattuna jenkkiskaalalla tyly New York on sulaa aurinkoa.

”Mie oon muuten käyttäny tät mustaa trikoomekkoa melkein joka päivä”, rikkoo Miss Heinämaa filosofoinnin.
”Eihää min kannata enää muita vaatteita paljo mukaa ottaakaan.”
”Jos Monkin kahdenkympin riepu käy joka tilanteeseen Queen Marylta kotisohvalle, niin mikäs siinä sitten”, mä totean.
”Kunhan peset vaan välillä” Orvokki säestää.
”Halvaks tulee”, jatkan.
”Niin, mut nyt mie kyl aattelin mennä ostaa sen Kate Spaden laukun”, Miss Heinämaa sanoo. ”Vaikkei periaattessa oliskaan rahaa.”
”No mut niihän se on, että  sitä ei saa Suomesta”, rohkaisen viisaasti.
”Että SINUUN OSTASIN”, Annikki kannustaa.
 
Pian on viimeiset pisarat Sanctuaryn teetä kumottu ja – toden totta – useampi satalappunen upotettu Kate Spadelle. On aika lähteä kotiin säästämään rahaa seuraavaan lomaan.
 
”Koska me taas tullaan New Yorkiin?”
”Varmaan aika pian.”
Mutta ei ehkä laivalla.
 
Or who knows.