Runsaita tapaksia, Miron viivoja, hämärämiehiä, putiikkilöytöjä, aurinkoa ja tietysti cavaa
– Barcelonassa!

Matkassa neljän naisen sakki: ihana Miss Heinämaa ”otettaskos vielä pullo cavaa niin tulee paremmat ostokset”, kyyninen humanisti Orvokki ”nää espanjalaiset miehet ei kyl vetoa muhun yhtään” ja välillä neuroottinen Annikki ”anteeks kun mä kiljuin mutku mä luulin et te pussasitte.”

Taisin kirjoittaa tänne, että ”kerran lento lähtee jo aamukuudelta, perinteiset kuoharit jäävät varmaan väliin” – sanonpahan vain, että kattia kanssa.

El Raval on entinen pahiskaupunginosa Ramblasin länsipuolella, ja karua luonnetta on tallella, kuten saimme myöhemmin todeta. Kuin ihmeen kaupalla löysimme asuinkulmillemme, sillä taksikuski ei löytänyt kartastaan oikeaa katua ja mä sain valjastaa käyttööni kaikki viisi osaamani espanjan sanaa.
Barcelonarentin kautta vuokraama kaksiomme oli kuvauksen mukainen, mutta parasta oli parveke ja erityisesti se, että joku oli ystävällisesti purkanut parvekkeemme edestä vanhan kerrostalon, joten meillä oli esteetön näkymä Montjuic-vuorelle asti.
Ja eihän siinä kulunut kuin hetki, kun olimme jo”baari Kotikissa” eli Barri Gothicissa terassilla auringon paahteessa juomassa sangriaa ja ihmettelmässä, miten nopeasti se lomatunnelma löytyi – vastahan me aamulla lähdimme viileästä Suomesta! Esimakua Barcelonasta oli antanut jo lounasravintolamme La Fonda ja sen loistava lounasmenu ja vuohenjuustosalaatti.
”Ajatelkaa, että meillä on viikko vielä edessä!”

Sunnuntai on Gaudi-päivä

Jos aloittaa reippaasti kulttuurinähtävyyksillä, voi loppuviikosta lekotella. Suunnaksi siis Antoni Gaudin suunnittelema puisto Park Guell. Gaudi on tunnustettu modernistisen tyylin arkkitehti ja Barcelonan brändääjä. En tiedä, oliko se meitä vai jenkkituristeja varten, mutta Parc Guellin huipulle kulkivat liukuportaat! Alueesta tuli mieleen huvipuisto, josta puuttuvat vain laitteet ja hattarakoju – väentungoskin oli sen mukainen.

Talo, jossa Gaudikin kerran asui… Ulkoa ja sisältä.

Iltapäivän paahteessa metsästimme kivaa lounaspaikkaa, ja putkahdimme metrosta Passeig de Gracialla parahultaisesti Tapa tapa -nimisen halvan mutta hyvän tapaspaikan kulmille. Tarjoilija pyöritteli silmiään, kun tilasimme neljä viisi tapasta per nenä, ja syykin selvisi, kun eväitä alkoi putoilla pöytään.
”Ois se tarjoilija voinu sanoa, että nää annokset on näin isoja!”
”No eihän noista kauheesti jääny jäljelle…”
”Joo mutta 18 annosta… Mitähän ne mietti!”
”Jos joku ihmettelee, niin mä sanon että meillä on niin nopea aineenvaihdunta, että vähemmällä ruualla ja pienemmillä oluttuopeilla meistä tulee size zero -kokoisia!”

Toisaalta, tulipa maistettu kaikkea paellasta ja patatas bravasista mustekalasalaattiin ja munakoisoon.

Passeig de Gracia on shoppailukatu, mutta imeisesti Kataloniassa kauppojen sunnuntaiaukioloon suhtaudutaan yhtä rennosti kuin Suomessa, joten kun kerran Sagrada Familian kulmilla oltiin, päätimme jatkaa Gaudi-päivää suuntaamalla kirkolle. Taapertaessamme ohitimme myös mosaiikkipintaisen Casa Batllon, mutta virvoketauko paikalliskuppilan terassilla houkutti niin paljon, että juomahimossamme missasimme Casa Milan, joka jäi vain korttelin päähän reitistämme. Tämän faktan totesimme tietenkin vasta kämpillä.

Sagrada Familia on siis Gaudin oma iisakinkirkko, jonka rakennustyö alkoi jo 1882 lopussa ja jatkuu edelleen – Gaudi itsehän kuoli ratikan alle 1927. Basilika oli sisältä lähes pelkkää rakennustelinettä ja aitaa, mutta kunnianhimoinen suunnitelma on saattaa se valmiiksi 2020 mennessä. Näin kvartaalitalouden aikana on tosi ihana nähdä, että pitkäjänteisiäkin projekteja vielä on! ”Isoisän isä valoi perustaa ja meitsi täällä rakentaa tornia.”

Matkalla kotiin otettiin harha-askel Ramblasille Cafe del Operan terassille, ja kulautettuamme riistohintaiset Riojat muutaman ohuen juustosiivun kera (menussa luki ”juustolautanen”), päätimme pitää oman piknikin kotona kaupan eväillä. Matkalla kauppaan ilta oli jo ehtinyt hämärtyä sen verran, että huoria oli putkahdellut El Ravalin kujille. Sekös ihmetytti meitä lintukodossa kasvaneita.

Maanantai on cavapäivä.

”Siis voiks olla totta, että mä oon tähän asti puhunu aika Cordoniusta mutta se onkin Codorniu?”
”Niin mieki! Mut onks se sit vai Codorniu?”
”No ei kai ne sitä kultakirjaimin tilan pääporttiin kirjoittaisi väärin?!”

Vajaan tunnin matkan päästä Barcelonasta sijaitseva viinitila oli upea ja korvasi menomatkan harhailut. Sant Sadurni d’Anoian kylä on cava-pääkaupunki: heti aseman vieressä sijaitsee Freixenetin tila ja lähistöllä Codorniun lisäksi Castellblanch ja monia pienempiä tuottajia.

Tunnin pituisen Codorniun-kiertokäynnin lopuksi istuimme vaunuun, jolla ajeltiin ristiin rastiin 30 kilometrin mittaisessa kosteassa viinikellariverkossa 25 metrin syvyydessä. Vierailun kruunasi maistatus, johon oli valittu talon huippuhyvä brut nature, Gran Plus Ultra. Se tarttui kaupasta kotiinviemiseksi, samoin kuin Anna Codorniu Rose.

Kellarissa oli oikeastaan pelottavaa… maistatuksessa onneksi ei!

Kun taksi kaarsi tilan pihaan, oli aika ottaa käyttöön taas kolme sanaa espanjaa: ”restaurante”, ”tapas” ja ”cava”. Näillä ohjeilla kuski tipautti meidät paikallisen lounaskahvilan eteen. Kielimuurista huolimatta saimme vatsat täyteen, ja parasta tietenkin oli, että tällä ”kaken kuppilalla” oli erittäin laadukas talon cava, joka maistui taivaalliselta kuumana päivänä. Kotona oli pakko korkata vielä yksi.

Illalla meillä oli treffit parin suomalaiskaverin kanssa baskilaisessa Sagardi-ravintolassa Barcelonan El Bornissa. Avasimme päivän kolmannen cavan. Tytöt olivat olleet viikonlopun Barcelonassa häissä, ja kuulimme, kuinka toinen heistä oli ryöstetty aamyöstä kotimatkalla. Hän oli ollut lähes kotiovella tajutessaan jonkun seuraavan kapealla goottilaiskujalla, kaivanut kännykän laukusta soittaakseen siskonsa avaamaan oven, ja samalla ryöstäjä oli rynnännyt ohitse ja napannut iltalaukun, jonka remmi katkesi. Hui. Mutta juokse nyt korkkareilla ryöstäjä kiinni. Taidettiin kaikki puristaa veskojamme tavallista tiukemmin, kun kävelimme vatsat täynnä pimeässä illassa asunnolle.

Tiistai on putiikkipäivä. Ja cavapäivä.

Jo maanantaina kellon herättäessä cava-tilalle olimme julistaneet tiistain kiireettömäksi shoppailupäiväksi ja puoliltapäivin suuntasimme Barri Gothicin putiikkikujille.

Päivän teemalauseeksi muotoutui jälleen kerran edellisiltä reissuilta tuttu: ”Toi on ihan sin tyylinen. Sinuun ostasin”. Ja niinhän se Visa vingahti. Miss Heinämaa sai upotettua useamman satalappusen paikallisen Desigual-ketjun värikkäisiin vaatteisiin, Orvokki löysi hauskat Camperin kengät – jotka muutaman Compeedin jälkeen saivat nimen Samperin kengät – Annikki osti kaipaamiaan toppeja ja minä sorruin maksamaan paikallisen suunnittelijan printtimekosta 98 euroa. Tavoitteenani oli hommata valkoinen nahkalaukku, mutta ne jäivät toistaiseksi hypistelyasteelle.

Kaupallisen päivän kulttuuriteko oli lounas historiallisessa Els Quatre Gats -ravintolassa, joka on ollut mm. Picasson kantapaikka ja jonka menun kannen hän on aikanaan piirtänyt. Seinillä roikkui Picasson töiden lisäksi myös Toulouse-Lautrec-tyyppisiä piirroksia, ja paikassa oli upeita lasiovia, värikkäästi kaakeloituja seiniä ja ennen kaikkea tyylikkäästi pukeutuneita arvokkaita miestarjoilijoita. Miss Heinämaa näytti espadrilloksissaan ja pilkkuhameessaan sen verran Carrie Bradshaw’lta, että lähetimme hänet tilaamaan juomaa ja kysymään vapaata pöytää – ja nopeasti sellainen saatiinkin. Onneksi oli miespuolinen hovimestari.

Söin lounaaksi tolkuttoman hyvää kahden juuston salaattia, maukkaaksi marinoitua tonnikalaa sekä raikkaan jogurttijälkiruoan, ja tämä kaikki kustansi vain11,70 euroa! Uskomatonta. Ymmärrän, miksi köyhät taiteilijat hengasivat paikassa jo vuosisadan alussa.

Hypätäänpä muutaman cavasangrian yli niin pysytään ruoka-aiheessa.

Illalla päätimme pitää taas piknikin olohuoneen pöydällä, ja lähdimme Annikin kanssa kohti kauppahallia (sillä aikaa kaksi muuta kävivät hakemassa yhdestä putiikista Orvokille paidan, koska ”enemmän kuitenkin harmittaa jos on jäänyt ostamatta kuin jos on ostanut”). Kauppahalli olikin upea: värikkäitä hedelmäkojuja, notkuvia pöydällisiä meren antimia, sangoittain pähkinöitä ja kymmeniä lajeja oliiveja… Ostimme vuohenjuustoa, manchegoa, mansikoita, kirsikoita, avocadoja, leipiä ja vaaleanpunaista kuohuviiniä (no, se olikin jotain italialaista limpparikuoharia, mut nevermind!). Tiesimme jo illalla, mistä hakisimme eväät seuraavan päivän piknikille.

Keskiviikko on taidepäivä. Ja cavapäivä.

”Olipa hyvä. Ennen ajattelin vain, että mitä hassuja värikkäitä palloja ja viivoja, mutta kun seurasi koko Miron elämänmittaisen kehityksen ja sen muotokielen pelkistymisen, niin jotenkin niissä pelkissä viivoissakin oli jotain järkeä.”
”Minusta nää on aina sellaisia hyvänmielen töitä, oikee monesti naurattaa kuin näitä katsoo.”
”Joo, oli kyllä tosi mielenkiintoinen. Käydäänkö vielä tuo toinen näyttely ja lähdetään sitte etsimään piknik-paikkaa? Missä muuten Annikki on?”
”Se kiersi tän kymmenessä minuutissa ja sano, ettei se oikein jaksa tajuta tätä taidetta.”
”Siltä tuli äsken viesti että ”olen kahvion terassilla kaljalla”.
Se oli siis Joan Miron pysyvä näyttely Montjuic-vuorella, Fundacion Joan Miro. Suosittelen lämpimästi, jos taide yhtään kiinnostaa.

Montjuic on keskustan kupeessa sijaitseva kukkula, jonne ei aikoinaan saatu vedettyä vesijohtoja, joten vakituista asutusta ei syntynyt ja se jäi lähinnä virkistyskäyttöön, ja siellä onmm. uimastadioni ja Mies Van Der Rohen paviljonki (jonne se Barcelona-tuoli on alun perin tehty!). Kipusimme piknikille Le Font del Gat -puistoon, joka oli rakennettu villikissojen suosiman lähteen ympärille, ja levittelimme pastasalaatit, juustot ja ciabatat tarjolle.

Olin unohtanut vahingossa yöksi pakkaseen sixpackin Sao Miguelia, mutta se toimikin laukussa loistavasti meidän Codorniusta ostettujen minicavojen viilentäjänä. Kuohujuoman äärellä, auringon porottaessa paistattelimme päivää topeissa ja suunnittelimme seuraavien vuosien matkakohteita – ehkä Lissabon? Tai Etelä-Ranska? No Thaimaa ei ainakaan mutta entäs island hopping Kreikassa?
”Hyi hitto, näättekste ton äijän tuolla?”
”Mitä? Missä?”
”No tossa polulla, hyi helvetti se runkkaa. Ällöttävää!”
”Ja katsoo tota lapsilaumaa, yäk yäk! Joku sairas pedofiili.”
”Nyt se näki et me nähtiin, se tulee tännepäin. Nyt heitetään sitä jollain kivillä”
”You are disgusting! Go away! DISGUSTING!!”
”…sorry…”
”How dare you, that is so ugly!! Juma, oisko pitäny ottaa valokuva!”
Ja viiden minuutin päästa näin, kuinka mies oli vaihtanut sata metsiä meistä toiseen suuntaan ja jatkoi harrastustaan. Kuvottavaa! Ei oikein tiedetty itkisikö vai nauraisiko. Joka tapauksessa uskoimme opaskirjaa siinä, että ”vuorelta on paras tulla pois ennen hämärää, sillä puskissa liikkuu kaikenlaisia tyyppejä”. Indeed.

Olin saanut muut innostumaan Kazanin vinkkaamasta drag show -ravintola Mirandasta, ja illan tullen lähdimme vatsat kurnien hipsimään kohti Carrer Casanova 30:ä. Luin karttaa miten sattuu ja ramppasimme saman avenuen kolmesti eestaas ennen kuin löysimme Casanova-kadun. Barcelona on erittäin vähemmistöystävällistä seutua, ja oli hauska nähdä Nallekarhu-niminen baari, jonka edessä oli tupakalla vain partaisia ja vatsakkaita harrikkamiehiä tai kulmakahvila täynnä pelkkiä sliipattuja nuorukaisia pillihousuissaan. Vihdoin löysimme ravintolan, joka oli näppärästi vaihtanut nimensä Zoologiciksi mutta sisustuksesta päätelleen kyseessä oli ”Miranda”. Toinen tarjoilijoista puhui ontuvaa englantia ja selitti, että tänään ei olisi show’ta mutta jos haluamme tulla huomenna, voimme varata pöydän. Niin teimme.

Tässä vaiheessa nälkä ja Orvokin uusien kenkien hankaus oli äitynyt niihin mittasuhteisiin, että saimme melkein tappelun aikaan. Sullouduimme summamutikassa valittuun tapaspaikkaan, joka olikin tosi kallis ja mitäänsanomaton, ja oli sillä hilkulla ettemme sanoneet adios ja painuneet kämpille koisimaan saman tien.

Vaan tunnin päästä meno oli toinen! Istuimme El Ravalin pohjoislaidalla Manchester-nimiessä baarissa juomassa jo toisia Coronita-oluita, kuuntelemassa vanhaa brittipoppia ja tekstailemassa vaihtokavereille perinteisiä reissutekstareita. (Me ollaan tavattu Walesissa vaihdossa, joten siksi brittiteema kulkee mukana). Mahtava fiilis ja onneksi Espanjassa me emme ole ainoita baarin mölyapinoita, vaan osaavat ne muutkin mekastaa ja nauraa! Pahaksi onneksi baarin naistenvessa oli hajalla, joten päätimme vaihtaa lokaalia ennen kuin hätä äityi sietämättömäksi.
”Mun tekis mieli kunnon hanaolutta eikä tota Estrellaa, mentäskö sinne Nou de la Ramblan London Bariin?”
”Sopii. Otetaanko taksi vai uskalletaanko me kävellä koko El Ravalin läpi? Toi eka katu on isompi mut sitten tulee niitä huorakujia sun muita…”
”Kyl me uskalletaan. Myö otetaa nää pullot mukaa ja mie ainaki lyön jos joku tulee lähelle. Ota tää sinne takin alle!”
”Okei, sit mennään!”

Aluksi oli ihan hauskaa kikattaen kävellä baarien reunustamaa katua ja katsella sisään ravintoloihin. Katu kuitenkin kapeni, baarit loppuivat ja muuttuivat peltiovin peitetyiksi näyteikkunoiksi, ihmisvilinä jäi taakse ja kuului vain korkkareiden kopina hämärillä kujilla, jotka kulkivat ristiin rastiin Ravalia. Pullollalyömisvitsit vaihtuivat valppauteen, kun ohitse kulki joku harva mies ja tuijotti meitä. Koitimme valita mahdollisimman valoisia kujanpätkiä. Missään ei näkynyt enää naisia tai turisteja. Vessahätäkin yltyi.

Yhdellä hämyisellä ja tyhjällä kujalla meitä vastaan tuli hupparipäinen mies, joka katsoi meihin niin kiinteästi, että Annikki tarttui mua käsikynkästä kiinni ja likat puristivat pulloja entistä kovemmin. Mietin, että jos tuollainen tyyppi vetää veitsen esiin, niin pakkohan ne laukut on antaa. Tuli jo ikävä halvatun Ramblaa ja sen vilinää. Kun äijä pääsi kohdalle, hän teki ihmeellisen loikan meitä kohti mutta jatkoi sitten nauraen matkaansa. Ilmeisesti me näytettiin todellakin korvat pystyssä kulkevilta saaliseläimiltä! Baarissa jo virnuilimme säikkyydellemme, vaikka huonolla tuurilla jotain olisi saattanut sattuakin. Pöytäämme tuppasi jenkkimies, joka kertoi viettäneensä koko lomansa Ramblalla, koska kujat olivat niin epäilyttäviä. Me tietenkin tunsimme lievää ylemmyttä. Pelottomat katujen sankarit!

Torstai on drag show -päivä. Ja cavapäivä.

Tarkoitus oli jatkaa ruskettumista Barcelonetan rannalla pientä krapulaa parannellen, mutta Alanmiehen joka-aamuinen säämiespalvelu tekstaroi päivän lukemiksi vain +19 ja pilvistä. Fine, pidetään shoppailupäivä numero kaksi ja suunnataan El Borniin. Mä ostin elämäni ensimmäiset ballerinat, mitä olen aina pitänyt kovin epäedullisina leveälle jalalleni. Mutta nämä olivat kivat ja punaiset. Kävimme Sagardi-ravintolan baarissa tapaksilla, voin suositella. Tarjoilija antoi lautasen, siihen sai napsia niin monta tapasta kuin halusi ja lopuksi tikkujen perusteella maksettiin lasku. Söin taas taivaallista vuohenjuustoa, anjoviskreemiä, tonnikalaa ja vaikka mitä.

Kuljiimme ohi Picasso-museon, pistäydyimme putiikeissa, kävimme tutustumassa Barcelonan katedraaliin ja jumimme Portafernissa-kadulle high street -muodin pariin, mutta jotenkin oli puhti pois. Lopulta taivalsimme meille suositeltuun kahvilaan kaakaolle ja churroksille, jotka ovat siis kaakaoon dipattavia munkkisuikaleita. Kaakao oli lähinnä suklaakiisseliä, ja se yhdistettynä rasvaisiin churroksiin tuottaa ätläkkyydellään vieläkin pieniä vilunväristyksiä! Oppaassa muuten luki, kuinka joillain klubeilla bileet päätetään aamuvarhaisella kuppiin kaakaota ja ”leivonnaiseen”. Okay, what happened to the good old bigmac and coke? Hulluja nuo katalonialaiset. Korvaukseksi churros-elämyksestä tytöt ostivat Ramblasin kojusta pitsaa.

Kello yhdeksältä saavuimme Zoologiciin. Tai okei, vähän jälkeen, koska kävelimme taas väärin! Tilasimme pöytään pullon Anna Codorniuta ja mä – joka olin saanut vatsanväänteitä kirotusta Ramblas-pitsasta – yritin tilata Jägermeister-shotin. Tarjoilija toi pullon vettä. Piirsin ”selventävän” kuvan. Tarjoilija luuli, että Jägermeister on mehua. Lopulta luovutin ja sanoin ”just bring me 4 cl of vodka”. Tarjoilija meni hämilleen ja kysyi, onko pakko olla ihan tasan neljä senttiä – eihän heillä tietenkään mittaa ollut! Ooh, suomalainen täsmällisyys meets espanjalainen rentous. Sain vodkan ja vatsanpurut katosivat.

Paikan illallismenu oli maistuva, ravintola oli lähes täynnä tyttöporukoita ja olipa seassa joku miesparikin. Ruokailun lomassa ja sen jälkeen esitetty show oli mainio! Mukana oli kaksi tanssijatarta sekä kaksi drag-artistia, jotka totta kai halusivat yleisön osallistuvan show’hun. Ihan pieni ongelma oli se, että ohjelmassa oli paljon stand-uppia, istuimme etupöydässä emmekä osanneet edelleenkään kuin ne viisi sanaa espanjaa. Onneksi esiintyjätkin tajusivat tämän pian ja jättivät meidät rauhaan. Olisin kyllä piruuttani vastannut suomeksi.

Musiikkinumerot olivat huikeita! Muhkeita peruukkeja, rönsyileviä vaatteita, tekotissejä, espanjalaisia katrihelenahittejä. Nauroimme katketaksemme, ja viimeiseen biisiin pää-drag queen nappasi Annikin mukaan tanssimaan. Annikki saa aina miesten päät pyörälle, miksei siis drag queeniekin! Esityksen ja kolmen cavapullon jälkeen hihitimme vain hervottomina, tanssijalkaa pakotti, ja edellisillasta viisastuneina tilasimme taksin. Loppuilta sujui rattoisasti baarissa. Isot kiitokset Kazanille tämän paikan vinkkaamisesta, suosittelen! Ainakin tyttöporukalla.

Perjantai on sadepäivä. Ja… ilman cavaa!

Heräsin ihan omituiseen ääneen. Sateeseen! Barcelonetan ranta sinetöityi ensi kertaan. Perinteisen patonki- ja vuohenjuustoaamupalan jälkeen minä ja Annikki päätimme lähteä katsomaan Placa de la Catalunian menoa ja El Corte Ingles -tavaratalon tarjontaa. Miss Heinämaa ja Orvokki jäivät kämpille viimeisen päivän matalapaineeseen mietiskelemään. Sovimme tapaavamme kolmelta lounaan merkeissä Les Quinze Nits -ravintolassa Placa Reialilla.

Sade yltyi niin rankaksi, että tavaratalo oli ainoa vedenpitävä suunnitelma. Olin jo melkein ostamassa punaista kangaslaukkua 90 eurolla, kunnes päätin, että kauniista mallista huolimatta Pierre Cardin on merkkinä liian tantig (Oh, I’m so vain!). Sovitin istuvaa trenssiä, mutta hylkäsin senkin. Kenkäosastolle saavuttaessa mulla oli jo sellainen ”nyt hitto ostan kyllä edes jotain”-mania päällä, että lopulta talsin märälle kadulle hopeiset Pura Lopez -sandaalit kainalossani. Taivaan hanat olivat apposen auki, kun pingoimme katuja pitkin kohti lounasravintolaa, ja kiitin onneani, että olin viime tingassa sullonut vedenpitävän Peakin takkini matkalaukkuun. Tytöt olivat käyneet merimuseossa, joka oli ”hieno, mutta onneksi melkein kaikki oli espanjaksi, koska ei tässä tänään olisi jaksanut perehtyä”. Lounas oli hintansa väärti: fusillisalaatti, kalafileannos ja kunnon kulho kinuskijäätelöä maksoi vain 8,70 euroa. Ulkona Plaza Reialilla oli koululaisryhmä pyörineen sateen armoilla. Säälitti.

Tunnin päästä olimme jo kotimatkalla ja istuimme puolimatkan krouvissa lämmittävillä Irish Coffeeilla. Hyvin lämpeni, viskiä oli varmasti puolet lasillisesta! Ulkona ihmiset tarpoivat sateenvarjoineen ja valkokankaalla näytettiin vanhoja musiikkivideoita.
”Jos ottais kuitenkin yhen oluen, noi videot on niin kivoja.”
”Joo, pitää vaan ehtiä hakemaan kauppahallista sitä vuohenjuustoa mukaan.”

Tunnin päästä:
”Käy vaan hakee vielä Coronitat. Mun mielestä meidän reissu on ollu aika ohjelmoitu tähän asti, nyt kyl otetaa viimesestä päivästä kaikki irti!”
”Saahan sitä vuohenjuustoa varmaan lentokentältäkin.”
”Koneessa voi sitten nukkua.”
”Miten meille aina käy näin! Viimeisenä iltana!”
”Hah, mä nään jo meijät palaamassa kämpille aamuneljältä uunituoreet churrokset kainalossa!”
”Hyi helvetti, et sano sitä sanaa tai tulee oksu!”

Sitten baariin pelmahti kuusitoista irlantilaista miestä, jotka olivat kaverinsa polttareissa. Sinkku Orvokki rakastaa pulisonkeja, joten päädyimme irkkujen kanssa vielä seuraavaankin baarin, mutta kuin ihmeen kaupalla olimme jo puoliltatöin kämpillä. Kamat pakkaamatta ja lentoasemalle lähtö seiskalta. Se ei ollut ongelma, vaan se, että olimme juoneet kaiken juomapulloveden. Yöllä ei kai kukaan nukkunut kuin pari tuntia, koska kuuntelimme vain sadetta oma suu kuivana kuin beduiinin sandaali.

Lauantai on lähtöpäivä. Adios, cava!

Jollain konstilla saimme aamun sateessa taksin ja ehdimme lentoasemalle. Mun lento Spanairilla Tukholmaan sujui ajallaan, mutta tyttöjen Blue1 joutui ensin odottamaan kaksi tuntia lähtölupaa, sitten koneesta loppui ihan kaikki syötävä ennenaikojaan. Kaiken kruunasi se, että kesken matkan katosta alkoi valua vettä solkenaan, ja vieläpä useammasta kohtaa. Hitto, mä oisin ollu paniikissa ja niin oli kai joku muukin. Lentoemäntä selitti veden johtuvan Barcelonan sateesta, mutta eihän koneessa voi vuotoa ulos asti olla?!

Joka tapauksessa hengissä selvittiin. Kaikin puolin. Vatsat cavasta ja vuohenjuustosta turpeina. Ja olipa taas ihana palata kotiin, joka oli viikossa omituisesti muuttunut poikamiesboksiksi… Ehkä otan tuon miehen mukaan ja lähden sitten sen kanssa makaamaan Barcelonetan rannalle.