Behind the scenes: ihana, kamala reissuvuosi 2016

Siellä se vaan reissaa Japanissa ja Kaliforniassa, mutta blogiin ei ole kuukauteen ilmestynyt mitään. Mikä mättää? No minäpä kerron. Kaikki ei ole aina sitä, mitä päällepäin näyttää.

Tämä vuosi on ollut antoisa mutta myös rankka. Reissumielessä se on ollut kaikkien aikojen tapaus. Vuosi 2016 alkoi tunnelmallisessa Havannassa, jonka pimeällä kadulla sain uuden vuoden tansseista palatessani ämpärillisen vettä päähäni. Kuubalaisten mukaan veden heittäminen kadulla pesee vanhan vuoden pois ja antaa tilaa uudelle. Sitä se tottavie teki. Olin juuri ennen joulua irtisanoutunut palkkatöistä ja päättänyt siirtyä kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi. Vähän pelotti, kantaisiko se vai loppuisivatko säästöt jo juhannuksena.

Yrittäjän arkea paratiisissa

Havannasta matka jatkui tammikuun alussa Meksikon Playa del Carmeniin ja ihanalle Holboxin paratiisisaarelle, jossa vietimme Alanmiehen, Villen ja Hannan kanssa muutaman helteisen löhöpäivän.

Tosin yrittäjän arki iski jo silloin, kun sain aamuisin selvitellä kotopuolen ongelmia muiden nautiskellessa aamupalasta ja levitellessä aurinkorasvaa. Reissu oli kuitenkin kaikkinensa antoisa – ja taas pantiin lapa jäähän ja nimi lehteen, kun seksihotellibloggaukseni päätyi Ilta-Sanomiin. Työni puolesta järjestän näkyvyyttä asiakkailleni, mutta kuinka onnistunkaan itse profiloitumaan ihan omituisilla agendoilla, kuten seksihotellien tai prinsessojen asiantuntijana! 🙂 Tein myös ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan blogiyhteistyöni F-Securen kanssa. Tietoturvapostaus on saanut kymmeniätuhansia ja taas kymmeniätuhansia lukijoita sekä lähes 5000 FB-tykkäystä, mikä on aika hienoa.

Itä-Euroopan teemavuosi

Keväällä saimme Airbnb-superhost-statuksen majoitettuamme niin runsaasti vieraita. Kevättä piristivät lyhyet reissut Tukholmaan (katso ravintola– ja shoppailuvinkit), Prahaan, Tallinnaan (”kuinka välttää vanhakaupunki”) ja Moskovaan (kolme erilaista teemapäivää ja parhaat vinkit oppaiden ulkopuolelta).

Aiemmin en ollut käynyt entisen itäblokin alueella Viipuria idempänä, mutta Moskovasta käynnistyi Itä-Eurooppa -teemamatkailu, joka jatkui kesäkuussa Villen kanssa kiertomatkalla Moldovan ja kommunistisen Transnistrian kautta Ukrainan Odessaan, Mustanmeren rannalle.

Odessa oli vuoden positiivisin yllätys, ja jälkiviisaina olisimme voineet viettää loppuloman siellä. Sen sijaan jyristimme painajaismaisen lähes 15 tunnin bussimatkan Ukrainan kärrypolkujen kautta Romaniaan. Moldovan rajanylitysasemalla pääsin kokemaan todennäköisesti Euroopan karmeimman vessan, jonka kohdalla paikalliset mammatkin nyrpistelivät nenäänsä. Tunsin itseni uudisraivaajaksi, kun syöksyin suun kautta hengittäen pimeään käymäläkammioon tamponi hampaiden välissä (kyllä!) ja yritin kännykänvalossa paikallistaa lainehtivalta betonilattialta reikää… Huh! No, elämyksiähän se matkailu on.

Kesäkuun alussa olin piipahtanut Brightonissa äidin enkunryhmän jo perinteeksi muodostuneella kevätretkellä.

Loppukesä sujui yhtä Tallinnan-matkaa lukuun ottamatta Suomen suvessa. Oli helteinen Ruisrock, oli riemukkaat Flow-festarit ja leppoisia kesäpäiviä mökillä. Kotona päivät kuluivat mm. Helsingin uusista nähtävyyksistä kuten Löylystä tai Altaasta nauttien.

Vastoin pelkojani olin yrittäjänä saanut raavittua sen verran rahaa kokoon, että kun Ville kysyi mahdollisuuksiani lähteä marraskuussa Kaliforniaan katsomaan presidentinvaaleja ja matkustamaan Pacific Coast Highwayta pitkin, päätin hyödyntää yrittäjänvapauteni ja varata lennot. Siitäkin huolimatta, että palaisimme vain viikkoa aiemmin Japanista, jossa juhlisimme isommalla porukalla Villen nelikymppisiä. Mietin, että Kaliforniassa voisin myös tehdä vähän töitä ja tavata ihmisiä.

Matkaseuran valinta…

Tiedän, että moni lukijani ihmettelee, miksi reissaan aina Villen tai muiden kanssa, kun kuitenkin olen naimisissa toisaalla. Mutta rehellinen vastaus on, että mieheni ja mun matkakohdekiinnostukset ovat olleet melko erilaiset. Kesän aikana aloimme miettiä, miten erilleen polkumme ovat vieneet sen viiden vuoden aikana, kun olemme asuneet Suomessa. Joku ystävä heitti ilmoille ajatuksen, pakenenko jotain, kun olen ”koko ajan” reissussa. En mielestäni, mutta ajatus jäi itämään. Olenko onnellinen näin?

Syyskuussa Itä-Eurooppa-teema sai puolivahingossa jatkoa, kun olin työmatkalla Valko-Venäjällä. Ajoittain se tuntui kuin olisi ollut aikamatkalla Neuvostoliitossa. Siellä Belarussian perukoilla Gomelissa vaelsin illalla hämärässä rantapuistossa ja mietin. Joskus asiat näkee selvemmin vähän kauempaa.

…ja ne vaikeat päätökset

Puoltatoista viikkoa ennen odotettua Kioton- ja Tokion-matkaa päätimme erota. Lensin Kiotoon Miss Heinämaan ja hänen miehensä seurassa vähän sekavin fiiliksin.

Tokiossa mies liittyi seuraamme, olihan matkasta päätetty jo keväällä. Tuntui jotenkin absurdilta postailla Facebookiin kuvia Shibuyan risteyksen valomerestä ja Tokion skylinen äärellä nautituista samppanjoista, kun todellisuudessa kuvanottohetkellä riideltiin. Ekan illan räjähdyksen jälkeen viikko yhteisessä Airbnb:ssä sujui lopulta kuitenkin hyvin. Molemmat pääsivät avaamaan fiiliksiään (kiitos Miss Heinämaa, Sami ja Ville!) ja saivat myös muuta ajateltavaa. Pojat jopa tempaisivat ja kävivät valloittamassa Fuji-vuoren! Tokio-viikon kruunasivat Villen Lost in Translation -teemaiset nelikymppiset, joita juhlistin vaaleanpunaisessa peruukissa kuin Scarlett Johansson konsanaan.

Viisi päivää kotiinpaluun jälkeen matka jatkui San Franciscoon, ja 15 tunnin aikaero Tokioon auttoi ymmärtämään, miksi Lost in Translationissa ollaan niin jetlagissa. Ensimmäinen viikko sujui Villen ystävien olkkarin lattialla bunkaten ja vaaleja ihmetellen sekä muita suomalaisia tavaten.

Road trip Kaliforniassa

San Franciscosta ajelimme kolme päivää Pacific Coast Highwayta Los Angelesiin. Katselimme majakoita, Tyynenmeren tyrskyjä ja merileijonia. Vaikka matka oli unelmien täyttymys, tuntui, etten kyennyt nauttimaan siitä kuin puolittain. Asiat Suomessa painoivat mieltä. Alkoi myös hirvittää, paljonko ero muuttoineen veisi rahaa. Vaikka pystyinkin tekemään Kaliforniassa töitä, rahaa tuntui kuluvan hurjaa vauhtia.

Hajamielisyydestä kertoo, että olin varannut Los Angelesin Airbnb:stä vahingossa yhden päivän liian vähän. Onneksi asunto oli vapaa vielä viimeisenäkin päivänä. Monena aamuna istuin ihastuttavalla patiollamme Hollywoodin kukkuloilla kaupunkia ihaillen. Näennäisestä levollisuudesta huolimatta ajatukset olivat kuitenkin yhtä sekamelskaa. Viimeisenä viikonloppuna toivoin jo, että matka päättyisi. Tiesin, että Suomessa olisi edessä asunnonhaku. Ja niin kävi. Käytännössä pakkasin osan vaatteista suoraan matkalaukusta muuttolaatikkoon. Nyt olen asunut uudessa kodissa pari viikkoa. Elämä jatkuu vaikkakin erilaisena.

Koska on perillä?

Ihmiset sanovat, että olen rohkea. Ryhdyn yrittäjäksi. Reissaan pöhköihin paikkoihin. Sitten vielä eroan ja muutan yksin. No, jos rohkeus on sitä, että tekee vaan vaikka pelottaa, niin sitten varmaan olen. Ei mulla ole varaa jättää elämää elämättä, jäädä työpaikkaan tai parisuhteeseen vain, koska ulkoisesti mikään ei näytä olevan vialla. Olin saavuttanut työuralla sen, mitä olin opiskeluaikana haaveillut, mutta se ei ollutkaan unelmien täyttymys. Parisuhteen päättymiseen ei lopulta liittynyt draamaa. Miehen sanojen mukaisesti ”joskus suurinta rakkautta on antaa toisen mennä”. Se on haikeaa ja surullista 12 vuoden jälkeen, mutta kuten millä tahansa matkalla, myös siellä on koettu hienoja asioita. Mies opetti mut lumilautailemaan, hänen ansiostaan lähdin sukelluskurssille Indonesiaan ja meillä oli hauskat vuodet Tukholmassa yhteisessä työpaikassa. Ilman hänen kannustustaan en ehkä olisi edes uskaltautunut yrittäjän taipaleelle.

Optimistisesti uskon, että elämällä on vielä hienoja asioita ja seikkailuja tarjota. Yksin ja toivottavasti myös yhdessä jonkun kanssa. (Ehkä jopa muunkin kuin luottoreissukumppanini Villen… :)) Sen kun ottaa reppunsa ja lähtee jatkamaan matkaa.

Ja niin mä sitten tein. Olen tottunut sopeutumaan ja rakentamaan kodin aina uudelleen – olemmehan muuttaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana peräti kuusi kertaa. Ja loppujen lopuksi seinät ovat vain seiniä. Ihmiset, matkakumppanit, tekevät kodin.

Perillä oleminen on ennen kaikkea mielentila. Ja musta tuntuu, että olen vielä tien päällä, matkalla jonnekin. Toivottavasti ennen pitkää kotiin.

Missä se nyt sitten onkaan.