Inspiraatio Itä-Euroopan kiertueelle lähti Transnistriasta, joka on kommunistinen wannabe-valtio Moldovan ja Ukrainan välissä. Muistan kyllä sen maaliskuun lauantain, kun istuimme Villen kanssa  Turussa myöhäisellä lounaalla tutkimassa karttaa. Olimme juuri hylänneet Bulgarian matkakohteena. ”Mennäänkö käymään Transnistriassa?”, Ville ehdotti puoliksi vitsinä. Googlasin aihetta ja löysin Leninin patsaita, armeijan tankkien kuvia ja otsikoita kuten ”maa jonka ei pitäisi olla olemassa” tai ”aikamatka Neuvostoliittoon”. No jo! Ei varsinainen turistirysä, mutta takuulla omaleimainen paikka. Seuraavana päivänä junassa matkalla kotiin teimme matkasuunnitelman. Päivitin sen Instaan ja sain oitis seuraajakseni herra Sivakovin, joka on jonkinlainen poliittisen nuorisojärjestön johtaja Tiraspolissa, Transnistrian pääkaupungissa. ”Sivakovista voi vielä olla hyötyä”, mä totesin. Kuulosti ihan agenttileffalta!

Kun sitten juhannusviikolla istuimme Chisinaussa paikallisbussin littanaksi hikoilluilla penkeillä ja odotimme helteessä bussin lähtemistä, alkoi mietityttää, onko tässä mitään järkeä. Bussiaikatauluista ei kukaan tiennyt mitään sen paremmin hotellin respassa kuin bussiasemallakaan, mutta päättelimme, että bussi lähtee kun se on täynnä. Ainakin olimme oikeassa autossa, sillä kuski markkinoi kyytiä Tiraspoliin suureen ääneen huutelemalla bussin etuovella. Kymmenen minuutin välein moldovalaiset mammat kävivät kauppaamassa mehujäätä tai leivonnaisia bussin käytävillä. Ja lopulta auto täyttyi. Se kurvasi matkaan. Muistelin samanmoisia menopelejä näkyneen Suomessakin – kun olin esikouluiässä! Ilmastointi hoitui parin kattoikkunan kautta, ja kokeneemmat matkalaiset olivatkin älynneet asemoida itsensä tuoleihin, joihin kävi viilentävä ilmavirta. Lienee turha sanoa, että me emme kuuluneet heihin, vaan saimme leyhytellä ihan itse matkaliput viuhkoinamme koko parituntisen matkan.

Puolentoista tunnin kuluttua lähestyimme Transnistrian rajaa. Olin lukenut varoituksia rajanylityksestä. Kuulemma koppalakit voivat olla hankalia ja vaatia lahjuksia joko maahan tullessa tai sieltä poistuessa. Olin toiminut Wikitravelin ohjeen mukaan ja kirjoittanut venäjäksi lapun, jossa kerrotaan, että tiedämme rajanylityksen olevan maksutonta, sekä puhelinnumeron, johon soitamme, mikäli hankaluuksia tulee. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut lappuun myös herra Sivakovin tiedot. Mietin, että viimeistään paikallinen ”ystävä” saa heidät toisiin ajatuksiin! Kaikki sujui kuitenkin ongelmitta. Jonotimme paikallisten ja parin saksalaisen pojan kanssa. Virkailija tutki passimme ja antoi meille tiketin, jossa oli printattuna maahantuloaika. Hän muistutti, että meidän on poistuttava 24 tunnin sisällä, ellemme halua joutua maasta poistuessa ongelmiin. Pidempi oleskelu vaatisi jonkinlaisen rekisteröitymisen.

Mikä ihmeen Transnistria?

Transnistrian kommunistisella hallintoalueella on mielenkiintoinen tausta. Se oli aikanaan ihan tavallinen osa Neuvosto-Moldovaa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen alla Transnistrian alue ajautui kieliriitaan Moldovan kanssa. Moldovassa haluttiin julistaa moldova (eli käytännössä romania) ainoaksi viralliseksi kieleksi. Syntyi kiista, jonka päätteeksi vuonna 1990 Transnistria julistautui itsenäiseksi. Alueella kahinoitiin vuosia, mutta lopulta tilanne rauhoittui. Transnistriassa otettiin käyttöön Neuvostoliiton perustuslaki, jota on myöhemmin vähän modernisoitu. Vuonna 2006 pidetyissä vaaleissa (ainakin virallisesti) peräti 97 % transnistrialaisista äänesti itsenäisyyden puolesta. Alueen tavoitteena on liittyä Venäjän federaatioon, mutta se on vaikeaa, koska Venäjäkään ei ole tunnustanut aluetta itsenäiseksi. Jonkinlainen autonomia heillä kuitenkin on.

Transnistriassa asuu reilut puoli miljoonaa ihmistä, ja taloudellisesti heillä pyyhkii vähän paremmin kuin emä-Moldovalla, sillä juuri tällä alueella Moldovaa on aika paljon teollisuutta ja sähköntuotantoa. Tuntuukin hullulta, että kieliriidasta voi poikia tällainen show: vähän kuin jos perussuomalaiset ajaisivat läpi lain, jossa suomi on maamme ainoa virallinen kieli ja koko homma päättyisi siihen, että suomenruotsalaiset valloittaisivat rantakaistaleen Vaasasta Hankoon ja anoisivat sen liittämistä Ruotsiin!

Vihdoin Tiraspolissa! Talsimme nälkäisinä ja hikeä valuen linja-autoasemalta Hotel Russiaan, jota herra Sivakov oli meille Instagramissa suositellut Tiraspolin parhaana hotellina (49 euroa per yö). Saksalaiset pojat kulkivat samaa matkaa ja olivat hermostuneita siitä, että olivat kommunistisella alueella. He aikoivat lähteä seuraavalla bussilla Ukrainaan. Meistä kaikki näytti hyvin tavanomaiselta. Ainoastaan vähän autiolta.

Hotel Russia ja parhaat pelmenit

Autio oli myös Hotel Russia, mutta onneksi virkailija puhui englantia. Saimme huoneen, joka oli normaalia bisneshotellitasoa, ja pääsimme suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Ilmastointikin toimi.

”Onkohan täällä ketään muita”, ihmettelin Villelle tyhjillä hotellikäytävillä. Hotellissa kävi vain käteinen, joten kävelimme pankkiin vaihtamaan Transnistrian ruplia. MasterCard oikutteli, mutta onneksi Visa toimi. Operaatio vei yli puoli tuntia kaikkine passien skannauksineen – etenkin kuin yhteistä kieltä ei ollut. Onneksi meillä molemmilla oli passissa vielä vanha kyrillisillä aakkosilla kirjoitettu Venäjän viisumi, niin henkilötietojen käsittely ripeytyi.

Kävimme lounaalla Kumanek-nimisessä ravintolassa, joka oli rakennettu viihtyisään hirsitaloon. Olimme ainoat asiakkaat. ”Missä hitossa kaikki ovat?”, ihmettelimme. Ystävällinen tarjoilijatar toi kuitenkin meille ripeästi tuopit viilentävää olutta ja keittiön tervehdykset.

Minun sienipelmenini olivat samaa herkullista tasoa Moskovan Cafe Pushkinin kanssa.  Otimme digestiiviksi paikallista konjakkia eli Kvintiä. Se maistui mielestäni armanjakilta – mikä on kehu, sillä en erityisesti pidä konjakista. ”Tätä pitää ostaa tuliaiseksi.”

Kommunismi tänään vs. kommunismi kasarilla

Niin, se kommunismi. Omakohtaisia kokemuksia minulla siitä ei juuri ole. Muistan vain, kuinka vanhemmat toivat 80-luvulla Leningradin-matkoiltaan tuliaisiksi hassuja kumisia eläinleluja ja Lenin-rintamerkkejä, vaikka olin pyytänyt Barbie-nukkeja. ”Ei siellä ole barbeja”, äiti selosti. En voinut käsittää moista kohtaloa: ettäkö neuvostoliittolaislapset leikkivät vain surkeilla kumisilla eläinhahmoillaan!?

Kun olin noin kymmenvuotias, kävimme Viipurissa. Kaupoissa ei ollut oikein mitään muuta kuin jonot ja suolakurkkuja purkeissa. Niinpä oli pakko mennä sisään, kun Tiraspolissa vastaan tuli Sheriff-supermarketti. Oh-hoh. Täällähän ne ihmiset ovat! (Tai sitten työpäivä oli vain päättynyt.)

”Mä taisin lukeakin tästä. Tämän on perustanut sama kaveri kuin sen ison futisstadionin ja luksusautokaupan, joiden ohi ajettiin, kun tultiin kaupunkiin”, sanoin Villelle. Ja todellakin: Sheriff on Transnistrian toiseksi suurin yritysrypäs, johon kuuluu kauppoja, huolto-asemia ja jopa tv-kanava. Se toimi pitkään monopolina ja sen johto on vahvasti kietoutunut Transnistrian politiikkaan. Muistin katsoneeni BBC:n dokumentin, jossa toimittaja antoi ymmärtää, että kaikki liiketoiminnan osa-alueet eivät välttämättä kestä lähempää tarkastelua. Jonkinlainen Moldovan Berlusconi-imperiumi siis. Tuimme silti sen liiketoimintaa parin vissypullon verran ennen kuin jatkoimme matkaa keskustaan.

Tiraspolin tankit, patsaat ja Mafia

Keskustassa näimme sen Tiraspolin, joka oli käynyt jo matkablogeista ja netin valokuvista tutuksi: Leninin patsaita, neuvostomuistomerkkejä ja tankki. Etsimme matkamuistomyymälää mutta löysimme vain Kvint-alkoholimyymälän sekä pari kojua, joissa paikalliset naiset myivät itse tekemiään rintamerkkejä ja avaimenperiä.

Illalla palasimme keskustaan. Söimme ihan hyvää sushia Mafia-nimisen ravintolan terassilla ja joimme mojitot. Ravintolan alakerrassa tyttöseurue lauloi venäjäksi karaokea, ja terassilla istui nuorisoa näpeltämässä kännyköitään. Iltaelämä tuntui keskittyvän parin korttelin alueelle Mafian ympärille.

Tunsin itseni alipukeutuneeksi sortseissa ja hihattomassa paidassa, sillä paikalliset naiset olivat hyvin laittautuneita, ja heidän tyylinsä ei selvästikään ollut skandinaavinen minimalismi vaan italialaistyyppinen näyttävyys. Päätimme palata hotellin suuntaan toista reittiä. Kävelimme korttelin verran sivuun, ja yhtäkkiä olimmekin pilkkopimeällä kadulla, jossa loisti vain Sheriff-liikkeen mainosvalo. ”Nyt taas tuntuu siltä kuin olisimmekin jossain Pohjois-Koreassa”, mietimme. Onkohan täällä turvallista?

Kävelimme valppaina hotellille – jossa ei edelleenkään näkynyt muita ihmisiä kuin respa ja portieeri. Koko rakennus oli ihan pimeä. Onko täällä enää mitään auki? Respa neuvoi kadun päähän moldovalaisravintolaan, jossa olikin riehakas meininki ja syömingit päällä, vaikka kello huiteli yli puolenyön. Lopulta puikkelehdimme pilkkopimeän kadun kautta takaisin yhtä pilkkopimeään hotelliimme. Ihan kuin koko kaupunki olisi kiinni. Mutta nukkumaan käydessämme kuulimme seinän takaa puhetta. Emme olekaan ainoat asiakkaat!

Euroopan Pjongjang vai ei?

”Mä luulin, että sä olet lähtenyt naapurihuoneeseen bileisiin”, kommentoi Ville aamulla. ”Mitä?”, kysyin unisena. ”Heräsin yöllä, kun siellä joku nainen huusi ja nauroi niin äänekkäästi, enkä ensin nähnyt sua. Niin ajattelin, että se nainen olet sinä.” ”No tottahan minä lähden kolmella venäjän sanallani transnistrialaisia viihdyttämään”, huomautin huvittuneena.

Mutta nyt hotellissa oli taas hipihiljaista. Emme nähneet ketään matkalla ulos aamupalalle. Paitsi respan, jonka kanssa sovimme taksin tilauksesta. Olimme matkalla Odessaan ja ensimmäinen bussi lähtisi vasta, kun 24 tunnin raja olisi mennyt umpeen. Onneksi 40 eurolla pääsisi parin tunnin ajomatkan ja rajanylityksen. Ruplat olisi tuhlattava joka tapauksessa.

Kiersimme vielä markkinat, jossa paikalliset yrittivät nyhtää ylihintaa Spritestä ja Coca-Colasta, mutta torppasimme nyhtöyritykset ja siirryimme seuraavalle kojulle. Kohta piti kiiruhtaa taksiin, jossa arvatenkaan ei olisi ilmastointia. Juomaa siis tarvittiin.
”Ei tämä nyt ihan mikään Pjongjang ollut”, tuumin Villelle vuorokauden kokoemuksella Transnistriasta.
”No ei. Paitsi yöllä tuli sellainen fiilis, kun oli pimeää eikä ketään missään.”
”Niin. Mutta jos täältä lähtee ultimate-Neuvostoliitto-kokemusta hakemaan, niin ehkä vähän pettyy.”
Lähdimme kävelemään hotellille läpi kukkamyyjien kojujen. Vapaana juossut koira katseli meitä toiveikkaana.
”Mutta tulipa nähtyä taas yksi maa. Vai lasketaanko tätä?”
”Mä ainakin lasken. Kerran oli passintarkastus ja kaikkea”, totesin.
Mutta olihan tämä vain pintaraapaisu johonkin, mikä näytti neuvostokulissilta. Olisi kiinnostavaa tietää enemmän.

Parin tunnin päästä olimme jo Ukrainan puolella. ”Ei tällekään sitten käyttöä ollut”, tuumin ja heitin herra Sivakovin yhteystiedot sisältäneen rajanylityslapun roskiin. Mutta aivan roolitta hänkään ei jäänyt. Sain nimittäin häneltä pitkän viestin, jossa hän suositteli Transnistrian vierailukohteita. Kirjaan ne nyt tähän teidän muidenkin iloksi.

”Hi, Laura! It’s nice that you have decided to travel in our small state! You can stay in a hotel Russia – a very decent place. I advise you to visit the fortress of Bendery, Sheriff sports complex, central museum and memorial of Fame in Tiraspol, the memorial complex in Bendery, Noul Neamţ Monastery, Museum Bender tragedy, Tiraspol fortress, wine and cognac factory Kvint. in general, we have something to show to tourists are welcome!”

Että ei muuta kuin Transnistriaan!

Seuraavaksi kirjoitan Mustanmeren helmestä eli Odessasta, jonne menimme odotuksitta mutta joka olikin lopulta reissun kohokohta.