Halloween kolkuttelee ovella, joten on passeli aika palata kesän Irlannin-kiertomatkaan, jonka tein yhdessä avomieheni Jussin ja hänen 14-vuotiaan tyttärensä Erinin kanssa.

Leap Castle sijaitsee keskellä Irlantia, 10 km Birrin kylästä, jossa yövyimme matkan viimeisen yön. Erin on minun laillani kiinnostunut kaikeasta yliluonnollisesta, joten bongattuni linnan netistä sovin linnan omistajan Seanin kanssa sähköpostitse, että tulisimme käymään linnassa ennen paluuta Dubliniin. Jälkikäteen ajateltuna oli ironista, että meistä juuri Jussi vähän vastusteli, koska häntä eivät henget ja kummitukset kiinnosta. Eli se tyyppi, joka nurisee äänekkäimmin, jos joku yrittää valita kauhuleffaa Netflixistä. Mutta olimme Erinin synttärimatkalla, joten oli selvää, että kummituslinnaan mentäisiin.

Matkalla linnalle (kuva: Jussi)

Osa linnan katosta näytti sortuneelta. Pihalla kuitenkin nökötti traktori ja läjä työkaluja sen näköisesti, että hylätty se ei ainakaan ollut. (Kuva: Jussi)

Meitä syöksyi vastaan pieni terrieri, jota Erin alkoi paijata heti autosta astuttuaan. (Kuva: Jussi)

Saavuttuamme lähdin reippaasti kohti linnan ovea. Ovessa oli ovikello ja pääkallonmuotoisella kohokuvalla varustettu takorautainen kolkutin. Vähän on luettu liikaa Noidan käsikirjaa, mietin. Kolkutin ja soitin kelloa, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta tönäisin ovea ja se aukesi. ”Tää on auki”, huusin muille ja raotin ovea enemmän. Sykkeeni taisi vähän kohota. Ovi nimittäin aukesi isoon hämärään halliin, joka näytti kirjaimellisesti keskiaikaiselta: jyhkeitä tummanpuhuvia huonekaluja, patsaita, täytettyjä lintuja, kauriiden päitä ja maalauksia kiviseinissä. Katto kohosi toistakymmentä metriä ylös lattiasta. Kynttilät lepattivat pöydällä. Tuntui, kun olisi kävellyt ritariajan elokuvakohtaukseen.

700 vuotta Irlannin historiaa

Yhtäkkiä jostain välioven takaa eteeni ilmeistyi kookas miehen hahmo. Säpsähdin. Mies oli pukeutunut ruutupaitaan, lätsään ja saapikkaisiin. Tukka oli pitkä ja samaa harmaata parran kanssa. Hän näytti Gandalf-vaikutteita imeneeltä lammasfarmarilta. ”Hello, I’m Laura, I sent you e-mail”, henkäisin. Mies murahti tervetulotoivotuksen ja sanoin olevansa Sean, linnan omistaja. Tähän mennessä myös Jussi ja Erin olivat päässeet ovelle. Sean viittilöi peremmälle, ja astuimme hämärään aulaan. Isäntämme johdatti meidät  jättimäisen takan eteen, jonka sisään oli sullottu kamiina. Kamiinassa paloi tuli. Sean kehotti meitä istumaan. Hän kysyi mistä tulemme ja miten olemme linnaan löytäneet. Kerroimme.

Sean alkoi kertoa linnan 700-vuotisesta historiasta. Lead Castlen tunnetuimmat omistajat olivat irlantilainen O’Carrollin klaani 1500-luvulla. Myöhemmin englantilaiset valtasivat linnan. 1800-luvulla Irlannin nälänhädän aikaan linnan poikkeuksellisen julma isäntä saattoi tuomita lapsia niinkin mitättömästä rikoksesta kuin omenavarkaudesta vuosikausiksi vankilaan. Siinä takan ääressä hämärässä tarinat tuntuivat kovin todenmakuisilta. Sean – joka on ammatiltaan kansanmuusikko – osti linnan pilkkahinnalla lamavuonna 1991 ja on siitä lähtien remontoinut sitä.

Sean Ryan on linnanherra. ”Jos on pitänyt paksuja kattohirsiä asentaa, niin pari kaveria on ollut mukana, mutta muuten olen tehnyt kaiken yksin”, hän totesi. ”Täytyy olla vähän hullu, että tällaiseen ryhtyy.” Ai vähän! (Kuva: Jussi)

Governess ja muut Leap Castlen henget

”Entä sitten kummitukset?” kysyin. ”Kummituksista en tiedä, mutta henkiä täällä riittää”, Sean totesi. Hän kertoi, että linnassa kuuluu yöaikaan askelia ja ovien pamauksia. On myös tavanomaista kuulla seinän takaa ihmisseurueen puhetta, ja kun menee huoneeseen, puheensorina on mystisesti siirtynyt seuraavan seinän taakse. Tuli räiskähteli takassa ja tunsimme tunnelman tihentyvän. Sean kertoi, että hengistä on Governess, linnan valtiatar, jonka läsnäolon moni vieraista on aistinut esimerkiksi kosketuksena.  Tässä vaiheessa ainakin Erin ja minä paloimme halusta päästä katsomaan linnaa. Sean antoi meille taskulamput. ”Take your time!”

Kiipesimme kivisiä kierreportaita hämärässä toiseen kerrokseen, joka oli jonkinlainen keskiaikainen olohuone. Iso tila täynnä tavaraa: kirjoja, patsaita, kynttilöitä. Huoneessa oli myös parvi, ja Erinin kanssa mietimme, kuinka pelottavaa olisi olla parvella yötä. Ikkunat aukesivat kolmeen suuntaan. Jussi ja Erin lähtivät eteenpäin ja minä jäin vielä katsomaan ikkunasta linnan sisäpihalle. Silloin näin sen: lyhyen valkoisen valonvälähdyksen. Vai kuvittelinko vain?

Olohuone panoraamana (Kuva: Jussi)

”Kuin kirkas tuulahdus meni lävitseni”

Jatkoimme rappuja ylös ja tutkimme linnan sopukoita taskulamppujemme kanssa. Saavuimme lopulta kolmanteen eli ylimpään kerrokseen, joka oli täysin remointoimaton. Iso juhlasali ja korkeat ikkuna-aukot, joista näkyi kahteen suuntaan peltomaisema ja kolmanteen sisäpiha. Napsin kuvia ja kiertelin salia. Yhtäkkiä tajusin, että Jussi oli ollut poikkeuksellisen hiljaa jo hetken eikä edes zoomaillut järkkärillään kuvia, kuten yleensä kuvauksellisissa paikoissa. Hän seisoi keskellä tilaa tuijottamassa  ikkunasta sisäpihalle. ”Iskä, mitä sä teet?”, kysyi Erin ja yritti saada huomiota. Jussi oli hiljaa ja ravisti hänen kätensä pois. Näytti siltä kuin hän olisi meditoinut seisaaltaan. Se ei sinänsä minua hätkäytä, sillä Jussi meditoi usein, ja silloin hän ei reagoi puheeseen tai muihin ärsykkeisiin.

Palasin rappusia alas takaisin toisen kerroksen olohuoneeseen. Erin seurasi perässäni ja hetken kuluttua myös Jussi. Silloin aloin minäkin ihmetellä: Jussi oli edelleen kuin omassa maailmassaan. Hän käveli taas ikkuna-aukon eteen ja tuijotti ulos sisäpihalle. Ikkuna oli samalla kohdalla kuin kerrosta ylempänä. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä.  Jussin pää kääntyi voimakkaasti vasemmalle ja hartiat menivät kyyryyn. Ryhti alkoi muistuttaa Notre Damen kellonsoittajaa. Meditointi sikseen, nyt vaikutti kuin hän olisi transsissa. Silmät tuijottivat edelleen tyhjyyteen. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Katsoin ympärilleni, mutta huone näytti samalta kuin sinne ensi kertaa sinne astuessamme.

Vaikka Jussi oli fyysisesti siinä vieressä, tuntui kuin hän olisi ollut muualla. Pelottavaa.

Annetaan Jussin kertoa:
”Vaikka olen lähes 25 vuotta meditoinut säännöllisesti, en ole milloinkaan kokenut mitään tilaa noin vahvasti. Jo istuessamme hallissa takan äärellä tunne alkoi voimistua. Kun Sean puhui talon hengistä ja Governessin kosketuksesta, koin että alakerran huoneen tunnelma muuttui ja ihokarvani nousivat pystyyn. Kun sitten seison myöhemmin ylhäällä ikkunan äärellä, tunsin hyvin vahvasti linnan erityislaatuisuuden. Linnan tunnelma oli kuin painava energia, joka lukitsi minut paikalleni ikkunan eteen ja alkoi taivuttaa päätäni. Tajusin, että se kääntyy kuin pakotettuna, ilman omaa tahtoani. Se oli hyvin erikoista.  Jokin paukautti huoneen oven kiinni, ehkä joku teistä. En tiedä montako minuuttia vietin siinä. mutta kun paine helpotti, aistin suljettujen silmien takana valon, kuin kohoaisin veden alta kohti pintaa. Lopuksi tuntui kuin kirkas tuulahdus olisi mennyt lävitseni ja palasin todellisuuteen. Voisin kuvitella, että uskovaisilla voimakas rukous tuntuu juuri tältä. Tunne oli hyvin miellyttävä ja vahva. Ei lainkaan pelottava. Lopuksi energia päästi otteestaan ja tuli voimakas hyvänolon tunne.”

Kun palasimme alakertaan, Jussi osti Seanilta kansanmusiikkilevyn ja kertoi voimakkaasta kokemuksestaan. ”Minkä ikkunan ääressä olit”, Sean kysyi. Kuultuaan vastauksen hän sanoi, että sitä kohtaa linnasta henget vaikuttavat käyttävän kanavana linnan ja jonkin tuonpuoleisen välillä. ”Creepy”, totesimme Erinin kanssa. ”Ei tunne ollut pelottava, päinvastoin. Vahva mutta positiivinen”, sanoi Jussi.

Kummitustytöt kirkuva Emily ja raajarikko Charlotte

Kun lähdimme linnasta, olimme Erinin kanssa vähän kateellisia, että meistä se, joka alun perin piti koko kummituslinnaan tulemista liian pelottavana, oli kokenut jotain yliluonnollista. Ehkä Erinin kanssa opimme, että kun liian innokkaasti etsii, ei välttämättä löydä. Pitää olla hiljaa ja antaa hengille mahdollisuus löytää meidät.

Tosin kaikki Leap Castlen henget eivät kuitenkaan ole yhtä miellyttäviä kokemuksia. Governessin lisäksi tunnistettuja aaveita ovat tytöt Emily ja Charlotte, jotka yhtäkkiä ilmestyvät leikkimään keskenään lainkaan huomioimatta ihmisiä. Sean kertoi, että hänen tyttärensä – joka kasvoi linnassa – oli pienempänä polttanut päreensä aavekaksikkoon. ”Ne ei puhu mulle niin en mäkään puhu enää niille!”, hän oli huutanut.

Aaveista Emily on iältään 11 – 12-vuotias ja joko viimeisejä O’Carrolleja tai ensimmäisiä Darbyja. Darbyt asuivat linnassa 1600-luvun taitteessa. Tarina kertoo, että hän olisi pudonnut linnan tornista maahan. ”Oikeasti karmiva kokemus täällä on lapsen kirkaisu, joka toisinaan kuuluu jostain ja pysäyttää kaiken toiminnan linnassa. Olemme ymmärtäneet, että se on Emilyn kirkaisu, kun hän putoaa tornista” , Sean kertoi. Hui!

Nuorempi aave Charlotte puolestaan on vammautunut ja hänen jalkansa näyttävät epämuodostuneilta.  Selitys saattaa olla musta surma, joka riehui alueella. ”Olemme kuvitelleet, että Charlotte huutaa äitiä (mommy), mutta viime aikoina olemme alkaneet epäillä, että hän sanoo Emily. Myös Governess ilmestyy joskus heidän kanssaan, joten saattaa olla, että kaikki kuolivat samoihin aikoihin.” Kukaan ei tiedä varmasti, sillä kaikki linnan historialliset dokumentit tuhoutuivat 1900-luvulla, kun linna paloi ja sen kirjasto tuhoutui.

Emily ja Charlotte jäivät tällä kertaa seuraavien matkalaistan löydettäviksi. Jos haluat käydä linnassa, meilaa Seanille osoitteeseen seanryan(at)mail2web.com

Osoite:
Leap, Co. Offaly, Ireland

P.S. Kun Jussi editoi järkkärillä ottamiaan kuvia tätä blogitekstiä varten, hän huomasi, että kaikissa linnan sisällä otetuissa kuvissa on punertava reunus, jota on vaikea selittää. Ehkä Governess halusi jättää jälkensä lomakuviimme… Happy halloween vaan kaikille!