Meillä oli monipuolinen ja antoisa kahden viikon Kuuban matka joulu-tammikuussa. Reissu polveili Vanhan Havannan casojen rähjäisistä kattoterasseista ja Maritza-muorin vaatimattomasta majasta Trinidadissa all inclusive -hotellin luksukseen Varaderossa. Vaikka Kuuba ei ole turisteille erityisen edullinen, automatkat Havanna – Trinidad – Cienfuegos – Varadero – Havanna maksoivat vain noin 85 euroa per henkilö. Voimme lämpimästi suositella omatoimista kiertomatkaa.
Vanha Havanna: rähjäistä romantiikkaa kattoterassilta
Ensimmäinen aamu valkenee Havannan Airbnb:ssä. Kuudelta herään kurkkimaan ikkunasta. Makuuhuoneesta näkyy sekalainen rivistö talojen kattoja ja kirkon kupoli punertavassa auringonvalossa. Päätän koittaa nukkua vielä hetken. Yara-niminen kodinhoitaja on tulossa tekemään aamupalaa vasta kymmeneltä.
Kolme vuotta sitten ensimmäinen Kuuban-matkani alkoi huonosti: minua huijattiin lentokentän rahanvaihdossa. Sama surkea tuuri kohtasi meitä taas. Kun saavuimme pimeään tropiikin yöhön ja Havannan lentokentälle, Jussi yritti nostaa satasta automaatista. Kuuban turistivaluuttaa (Cuban Convertibe Peso) ei nimittäin saa muualta kuin Kuubasta. Rahaa ei tullut. Tuli vain kuitti, joka näytti, että 100 CUC eli noin sata euroa on nostettu. Ei helvetti. Jussi kiroili, ja minä lähdin jonottamaan rahanvaihtoon. Sieltä sain sentään eurot vaihdettua ongelmitta. Taksi kuljetti meidät vanhaankaupunkiin. Lamparilla-kujalta löytyi Airbnb ja ovimies Michael. Talo oli siirtomaa-ajalta, raput kapeat ja rähjäiset, mutta ylimmän kerroksen asunto oli vaalea ja siisti. Jussi nukahti vaatteet päällä sängylle.
Kolme vuotta aiemmin olimme Villen kanssa ihastuneet Kuuban letkeään meininkiin ja romuluiseen kauneuteen. Nyt herätessäni mietin, riittäisikö Jussin seikkailunhalu nauttimaan rähjäromantiikasta vai järkyttyisikö hän nähdessään viereisillä kattoterasseilla romuisten puutarhakalusteiden seassa hyppivät kanat ja temmeltävät koiranpennut sekä remonttia kipeästi kaipaavien siirtomaa-ajan talojen rapistuneet rivit.
Lyhyesti: Kyllä riitti. Nautimme molemmat visuaalisesta ilotulituksesta ja sen tarjoamista valokuvausmahdollisuuksista, letkeästä elämänrytmistä, mojitoista ja käyskentelystä. Kävi myös ilmi, että raha-automaatin sylkemästä kuitista huolimatta rahaa ei ollut tililtä veloitettu.
Naisia vanhan Havannan kaduilla.
Leipälähetys tulossa naapuriin. Näppärää!
Havanna on turvallinen. Vaikka talsimme pimeitä vanhankaupungin kujia lompakot ja kamerat mukanamme, kertaakaan ei tullut sellainen olo, että joku haluaisi ryöstää meidät.
Yksi koko matkan parhaita kokemuksia oli musiikki-ilta havannalaisten musaopiskelijoiden vetämänä. Bongasin sen Airbnb:n elämyksistä. Meitä oli noin kymmenhenkinen kansainvälinen seurue, jolle kaksi musiikkiin perehtynyttä yliopisto-opiskelijaa näytti Havannan hauskimpia musamestoja. Pääsimme paikallisten suosimalle son-klubille tanssimaan, ja opimme, että son oli se musiikin laji, josta amerikkalaiset aikanaan innostuivat ja alkoivat kutsua sitä salsaksi.
Illan kohokohta oli vierailu FACissa (Fabrica de Arte Cubano), joka on Kaapelitehtaan tyyppinen vanhaan tiilikolossiin tehty taide- ja kulttuurikeskus. Saman illan aikana kävimme kahdessa konsertissa ja näimme hienon valokuvanäyttelyn. Suosittelen lämpimästi tehdasta myös omatoimimatkailijoille.
Trinidad: kaupunki kuin karamelli ja pulahdus Karibianmereen
”You are Hercules”, sanoi kahviplantaasin omistaja ja osoitti Jussia. Olimme pysähtyneet nauttimaan kahvit kesken ratsastusretken, ja kahvimies viihdytti turisteja keksimällä kaikille omat lempinimet. Onhan Jussi leveäharteinen ja vaalea, mutta että Hercules… Nimi sai kuitenkin ihan ymmärrettävän selityksen, kun katson tuolta ratsastusretkeltä ottamiani kuvia. Jussi näyttää jättiläiseltä paikallisen kopukan selässä. Neljän tunnin edestakainen matka kirvoitti hien ja hiersi Herculekselle kankkuun haavan, mutta olin iloinen, että hänlähti kanssani ratsaille. Sitä paitsi vesiputous, jossa sai virvoitella reissun puolivälissä, oli viileä ja ihana, ja puolimatkan krouvissa sai tosi hyviä valkosipulikatkarapuja.
Herkules ja heppa huokaavat helpotuksesta: ratsastusreissu on ohi.
Trinidad oli kaupunkina kaunis kuin karkki. Viihdyimme hyvin, vaikka sinne sattui reissun vaatimattomin majoitus, Hostal Maritza Hernandez B&B. Hintakin oli tosin vain 94 euroa kolmelta yöltä aamupaloineen. Maritza oli harmaahapsinen mutta tarmokas rouva, jonka kanssa puhuimme sekaisin alkeellista englantia ja espanjaa. Jo saapuessamme vastaanotto oli kuin kauan kadoksissa olleilla sukulaisilla, ja seuraavana päivänä rouva kutsui Jussia kuin omaksi pojakseen. Huone oli perustasoinen, mutta kattoterassilla oli rentouttavaa istua auringossa ja syödä aamupalaa.
Trinidad viehätti myös siksi, että puolen tunnin bussimatkan päässä on Playa Ancon, joka oli aikoinaan Kuuban ensimmäinen pakettimatkailijoille suunnattu biitsikohde. Hotellit olivat vähän rapistuneita eikä vesikään niin kristallista kuin myöhemmin Varaderossa, mutta tunnelma oli leppoisa ja autenttinen. Kun ryystää rommicocktailia kookospähkinästä ja katsoo auringonlaskua Karibianmereen, tuntee olevansa lomalla.
Cienfuegos: kommunistinen uusivuosi ja kahden euron rommipullo
”Miten se hyvää uutta vuotta sanottiinkaan?” kysyy Jussi. ”Feliz anno nuevo”, sanon. Uusi vuosi on vaihtunut ja seisomme Cienfuegosissa karussa tienvarsibaarissa, jossa on kaksi myyntiartikkelia: paikallisen merenlahden mukaan nimetyt Jagua-rommipullot (n. 2 e) ja Fiesta-kolatölkit. Että mitähän tässä nyt tilaisi! Kaksi muuta asiakasta, saksalainen kaveri ja kuubalainen vanha ukko, istuvat neuvostovalmisteisen oloisilla rautatuoleilla ja kumoavat Jaguaa omista pulloistaan lasiin.
Olemme olleet katsomassa Cienfuegosin kauniita ja rohkeita Club Nautica -merikerholla, upeassa siirtomaa-ajan palatsissa, jonka terassilta näkyi vaatimaton ilotulitus. Mutta juuri kun olimme lähdössä, bändi aloitti. Vähän salsaa – tai sonia tai casinoa – ja päälle tuttuja lattarihittejä kuten Mambo No 5. Jussi halusi tanssittaa, ja mikäs siinä! Nyt kuitenkin jalkoja väsyttää.
”Manana vamos a Varadero myu temprano”, selostan baarin myyjälle, joka haluaa kutsua meidä työväenpäivää juhlistamaan seuraavana päivänä. Mutta me lähdemme aamulla Varaderoon. “Varadero no Cuba! Es Miami”, myyjä tuhahtaa ja katselee meitä leikillisen paheksuvasti. Mies yrittää selittää, miksi Varadero on pikemminkin Miami kuin Kuuba, mutta muutaman kuukauden Duolingo-treeniin perustuva espanjankielentaitoni loppuu. Jussi ryystää romminsa loppuun. “Feliz buena nueva”, Jussi huudahtaa baarin asiakkaille. “Onnellista hyvää uutta” saa kuubalaiset nauramaan.
Cienfuegosin lähistöllä on kasvitieteellinen puutarha, jossa on vaikuttava määrä erilaisia palmuja ja muita kasveja. Näkemisen arvoinen paikka, mutta meillä oli kyytien kanssa käydä köpelösti. Taksia oli mahdoton saada uudenvuodenaattona iltapäivällä, mutta onneksi serbialaisten eläkeläisten turistibussissa oli ylimääräistä tilaa! Vinkki: pyydä taksia odottamaan. Kierros ei vie kuin tunnin.
Cienfuegos ei ole turistimagneetti. Siellä on muutama hieno rakennus, mutta esimerkiksi merimuseo oli suljettu (portilla istui rouva, jonka työnä oli kertoa, että se on suljettu) ja täällä saimme reissun ainoan ruuan, jota en pystynyt syömään. Tilaamamme pizza oli kuin hapanta sämpylätaikinaa, jonka päällä lillui juustomaista rasvaasekoitetta.
Cienfuegosin boutique-hotellimme Buena Vista löytyi Airbnb:stä. Se oli metkan tyylikkäin kohde, jossa yksityiskohdat oli otettu huomioon aamupala-astioita myöten. Lämmin suositus.
Varadero: neljän tähteä ja neljä päivää löhölomaa Blau Varaderossa
Hotel Blau Varadero **** all inclusive oli reissu-urani toinen täysihoitohotelli. Plussapuolella olivat ensinnäkin huikaisevan valkoinen hiekkaranta ja kristallinkirkas meri. ”Ei tuolla pohjassa ole todellakaan mitään nähtävää”, sanoi Jussi sukelleltuaan hetken ranta-aalloissa. Ihanaa. Eräänä aamuna tein puolivahingossa tunnin uimalenkin, kun ei tarvinnut miettiä, pureeko rapu persiistä tai juuttuko jalka levään. Baarista sai hakea niin paljon mojitoja tai pina coladaa kuin jaksoi siemailla. Buffetteja riitti aamulle, lounasajalle ja illalle. Suihkusta tuli kunnon paineella vettä ja siivooja kävi joka päivä. Aurinko, rantatuoli ja kirja, sillä pärjäsi jo pitkälle.
Miinuspuolella elämä kävi neljässä päivässä jo vähän tylsäksi. Buffetista löytyvät tietyt herkkuruuat, joita valitsin päivä toisensa perään. Ilmaisiakaan cocktaileja ei jaksanut koko ajan juoda, ja vettä sai hotellihuoneeseen toimitettujen pikkupullojen lisäksi vain pienissä muovimukeissa baarista tai ostamalla sikahintaisen pullon matkamuistomyymälästä. Varaderossa ei ole juurikaan nähtävää, joten ohjelma oli melko lailla sama joka päivä. Värikäs ja meluisa Kuuba, johon olimme jo tottuneet, loisti poissaolollaan.
Katselimme aamupäivisin parvekkeelta, kun kuubalainen hotellihenkilökunta pakkautui bussiin vuoron vaihduttua. Ravintolassa tenttasimme tarjoilijaltamme, onko hän samaa mieltä, että Varadero no es Cuba, es Miami. Tarjoilija nauroi ja myönsi, että totta se on. Hän asuu 35 kilometrin päässä, koska Varaderossa on vain turisteja ja hinnat paikallisille tähtitieteelliset. Kysyin, miten kuubalaiset ovat kuitenkin aina niin iloisia, vaikka rahaa on vähän. ”We have small dreams. My dream is to buy a car,” mies sanoi ja jatkoi vihellellen työntekoa. Olisihan se varmasti hienoa hurauttaa omalla autolla töihin eikä tunkea bussiin. Myöhemmin taksikuski kertoi, että vain pieni osa kuubalaisista on tyytyväisiä nykymenoon. Kenelläkään ei ole rahaa. Uudistusten tarve on ilmeinen, mutta silti Kuuba juhlii 60 vuoden takaista vallankumousta ja Fidel Castroa, joka toki aikanaan vapautti kansan mutta oli diktaattorina ihan yhtä häikäilemätön kuin häntä edeltänyt Batista.
Eräänä aamuna ehdimme painaa ensimmäisinä aamu-uimareina jalanjälkemme Varaderon vastalanatulle hiekalle.
Back to Havanna – takaisin siirtomaa-ajan tunnelmiin
Neljän päivän kuluttua hyppäämme bussiin Varaderossa ja kolmen tunnin päästä olemme tutussa Havannassa. Bussin pitäisi viedä meidät hotellimme, mutta se pysähtyy Parque Centraliin, koska vanhaankaupunkiin ei kuulemma voi ajaa. Ei haittaa, raahaamme laukut ulos ja torjumme pontevasti pyörätaksin, joka haluaisi viedä meidät hotellille. Miten kaksi isoa matkalukkua saataisiin kyytiin jää ihmetyttämään, mutta sitkeästi ja iloisesti hymyillen kaveri tarjoaa palveluksiaan, ja vähintään yhtä sitkeästi me sanomme no, gracias, hotelli on ihan lähellä. Ilta on pimeä, Rimowa jumii röykkyisillä kaduilla.
Hotelli Plazan jälkeen valoja on vähemmän, turistien määrä putoaa. San Juan de Dios -kadulla on roskia oikealla ja vasemmalla. Viemäri lemahtaa. Ohitse ajaa loka-auto, joka jumittaa liikenteen. Mopot, ihmiset, koirat ja me laukkuinemme, kaikki jonotamme pääsyä loka-auton ohi. Musiikki soi, mopot tööttäilevät, paikalliset valuvat ohitsemme viettämään lauantai-iltaa. Kadut ovat niin pimeitä, ettei Suomessa koskaan. Ei mainosvaloja, vain korttelien kulmissa lamput. Muut ihmiset näyttävät tummilta hahmoilta. Jokin vilahtaa editseni, mutta se ei onneksi ole rotta vaan pieni chihuahua, jonka perässä kipittää omistaja. Pyylevä nainen istuu muovituolissa takorautaisen oven edessä ja huutelee casa particularea peräämme. Kiitos, hotellimme on ihan nurkan takana. Ajattelen, että onneksi olen täällä jo kolmatta kertaa, ensi kertaa tämä kaikki voisi olla vähän liikaa. Kysyn paladaresin sisäänheittäjältä Hostal El San Juania, ja hän näyttää tien.
Hotellissa on takorautaparvekkeet ja viidettä metriä korkeat ovet. Ulkoa kantautuvat kadun äänet, jääkaapista voi ottaa pientä maksua vastaan kylmää kolaa romminsa sekaan. Singaporessa asuva eläkeläismies on tullut Havannaan perheensä kanssa ja tuskailee aulassa wifin huonoa toimintaa. Kerron olleeni onnellisesti offline jo toista viikkoa, enkä osaa auttaa. Kun mies kuulee, mistä olemme, hän sanoo muuttaneensa Singaporeen vuonna 1959 Sveitsistä. Silloin hänellä oli suomalainen tuttu, joka kertoi uskomattomia tarinoita talvisodasta. “Teillä on sama kuin meille Sveitsissä, pienenä maana sitä yrittää olla neutraali keskellä maailmanpolitiikkaa.” Ihmettelemme yhdessä Vanhan Havannan rappioromantiikkaa. Mies sanoo halunneensa tuoda perheensä juuri tänne, keskelle aitoa elämää eikä uuden keskustan luksushotelliin. Ymmärrän häntä hyvin. Täällä taas, Jussi parvekkeella juo rommia ja katselee kun piirakanmyyjä tuo polkupyöräkärrynsä ikkunan alle ja alkaa tehdä kauppaa. Joku nostaa kadulta painavan matkalaukun köyden varassa yläkertaan. Joku toinen huutaa ohjeita. Avoautosta kuuluu reipas musiikki. Olemme Havannassa taas.
Ja jos et ole vielä käynyt, laita bucket listille. Kuuba ja Havanna ovat aikakapseli, jollaisia ei löydä muualta.
Vanhan auton kyydissä on helppo käydä Havannan pikakierros. Tunnin mittaisen kyydin saa tingittyä 30 euroon. 50-luvun kaarat ovat arvokkaita, ja varaosahuolto toimii usein Jenkeissä asuvien sukulaisten tai tuttujen varassa.
Vanhassa Havannassa iltakävelyllä. Vanhankaupungin mukavin illanviettoelu löytyi Plaza Viejan lähettyviltä. Jos puolestaan kuubalainen ruoka tökkii, aito italialainen Il Rustico (53 San Juan de Dio) pelastaa.