Singaporen aikaan virittämäni rannekello näyttää puoli kuusi sunnuntaiaamuna, Suomessa se raksuttaa puoli yhtätoista lauantai-iltana. Heräsin juuri parin tunnin yöunilta Turkish Airlinesin Airbus A330:n kohtuullisen mukavasti eteenpäin liukuvalta turistiluokan istuimelta. Saimme lennon alussa vetoketjullisessa pussukassa korvatulpat, silmälaput, unisukat, huulirasvan ja hammasharjapakkauksen sekä menukortin, josta valitsimme itsellemme pääruuan kahdesta vaihtoehdosta. Kala ja perunamuusi maistuivat tosi hyvältä, joten kaikki ainekset onnistuneeseen lentomatkaan olivat kasassa. Kunhan vain nukuttaisi, toivoin, ja harmittelin rinkkaan unohtuneita melatoniinitabletteja.
Ja näinhän tässä kävi: nyt tunnen oloni pirteäksi kuin peipponen, vaikka kone mataa jossain Kalkutan ja Jaipurin välimaastossa, ja matka-aikaa on vielä typerryttävät yli kahdeksan tuntia jäljellä ennen Istanbulin välilaskua. Siitä, kun jätimme Saigonin meluisan Bui Vien -kotikadun taaksemme on jo yli puoli vuorokautta.
Bu Vien, our ”home address” in Saigon, in the middle of backpacker district.
Koitan silti nauttia edes jollain tavalla näistäkin kaukomatkailuun kuuluvista hetkistä. Esimerkiksi siitä, kun kymmenen minuuttia sitten heräsin, raotin silmälappujani pimeässä koneessa ja nojauduin katsomaan ikkunasta ulos. Viileä pilkkopimeys, alla pilvet hattaramattona, koneen siipi, jonka yläpuolella loistivat kaikki kartaston tähdet kuin timantit hangella. Koko äärettömyys miltei käsinkosketeltavana, ihan vain parin pleksilasin takana. Tuntui kuin olisin vielä ollut unessa. Muistin, kuinka alle kymmenvuotiaana tapasin istua välipalapöydässä lukemassa jättikokoisia Minä, Aku Ankka – ja Minä, Roope-setä -sarjakuvakirjoja, ja jossain seikkailuista Aku ja veljenpojat olivat lentokoneella matkalla Pohjoisnavalle tai Grönlantiin. Veljenpojat makasivat lentokoneen kerrossängyissä (hmm… Roope-sedän jetissä taisi olla vähän parempi turistiluokka), katsoivat ikkunasta ulos pimeää tähtitaivasta ja juttelivat tulevista seikkailuista. Se tuntui kovin eksoottiselta! Meidän perheemme harrasti lähinnä karavaanarimatkailua, joten minä en ollut lentänyt edes Mallorcalle. Seikkailuja lukiessa iski aina kova kaukokaipuu, ja ajattelin, kuinka käsittämättömän hienoa olisi, jos minäkin voisin lentää yön yli jonnekin ja katsoa ikkunasta tähtitaivasta. Ja kas vain, toiveeni on täyttynyt. Monta kertaa. Koitan siis ripustautua toteutuneen toiveen fiilistelyyn ja veisata piutpaut puutuneelle takapuolelle, kapealle istuimelle ja takanani niiskuttavalle ruotsalaismiehelle.
Olen joskus ennenkin todennut, kuinka usein käy niin, että mieleenpainuvimmat matkakokemukset eivät tule niistä hetkistä, joita etukäteen odottaisi. Esimerkiksi paperilla (ja nyt puhun kiiltävästä matkaesitteen paperista) loma Vietnamin rannikolla Mui Nen neljän tähden resortissa, omassa bungalowissa, josta on kymmenen metriä mereen, kuulostaa unelmalomalta. Ja se olikin sitä, tavallaan. Mutta se, miten ihanaa rannalla makoilu on, riippuu omalla kohdallani oikeastaan vain siitä, kuinka hyvä kirja mulla on mukana (onneksi nyt oli!). Paratiisisaaren nautintoon virittäytymista häiritsevät oikeassa elämässä jatkuvasti pikkuseikat. Vaikkapa se, osaanko valita oikean tasapainon polttavan auringon (mitä jos palan?) ja varjon (mitä jos ei rusketu?) välillä, muistinko ottaa mukaan aurinkorasvan (pitäisikö sitä taas lisätä?) ja juotavaa (täähän on ihan lämmintä jo!) ja saanko huolehdittua muut juoksevat asiat (pitäisikö tukka nyt suojata huivilla? äh, bikininnaruista tulee rumat rajat! kandeeko mennä uimaan, kun sitten tää pehmuste kastuu? pitäskö miestä käskeä laittamaan lisää rasvaa vai tilata sille olutta ja antaa palaa?) Kun kaikki asiat sitten ovat kunnossa ja mieli vapaa rentoutumaan, alankin ajatella työasioita tai muita vastausta vaativia elämän pikku pähkinöitä. Kenties tuotakin rentoutumista tarvitsin, mutta kovin mieleenpainuvia matkamuistoja rannalta harvoin jää. Toimeton rantaloma on kuin yksi hattarapilvistä, jotka vain lipuvat auringon editse ja katoavat.
Burning my toes in Huong Ngoc Resort beach in Mui Ne.
Mitä ne mieleenpainuvimmat kokemukset sitten ovat? Omalla kohdallani ne ovat usein juuri niitä, jossa oma kokemukseni kietoutuu yhteen jonkin yleisemmän, historiallisen tai kulttuurisen kokemuksen kanssa. Esimerkiksi Ho Chi Minh City eli Saigon, johon molemmat ihastuimme, jätti monta pysyvää jälkeä. Torstaina, palauduttuamme Mui Nesta kaupunkiin, lähdimme syömään Mondo-lehden ylistämään CucGach Quaniin eli ”kaupungin parhaaseen ravintolaan”, arkkitehtipariskunnan omistamaan ranskalaistyyppiseen villaan. Ruoka oli taivaallisen hyvää. Kun mietinkin, maistan edelleen valkosipulissa paistettujen kiinankaalien kukintojen rapeuden sekä tunnen, kuinka sitruunaruohossa ja chilissä kypsennetty itsetehty tofu sulaa kielelle. Ja miten hauskasti kirpeä passionhedelmäkastike maustaa valkoisen kalan. Sellaisia makuelämyksiä en ollut kokenut koskaan.
The best restaurant of Saigon?
Illan mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin aterian päätteeksi, kun tarjoilija keräsi jo astioita pois ja me sulattelimme kokemusta viininrippeiden äärellä. Oli jo myöhä, ja meidän lisäksemme talon taideteoksin ja tuorein kukkasin somistetussa vinttihuoneessa punaisten kattotiilien alla istui vain toinen pariskunta. Tyttö näytti ihan 1920-luvun kabareetähdeltä punatuissa huulissaan ja polkkatukassaan. Viereiseen huoneeseen oli sisustettu makuukammari, josta kuului puheensorinaa ja lasien kilinää. Lattialankut narisivat tarjoilijapoikien jalkojen alla. Ikkunaluukuista näkyi tumma Saigonin yötaivas. Kaiuttimista kuului vanhaa tanssimusiikkia, ihan kuin joku olisi laittanut gramofonin päälle. Annoin itseni tarttua hetkeen, joka vei mut taas jonnekin vuosikymmenten taakse, Ranskan siirtomaavallan aikoihin. Olivatko illanvietot silloin tällaisia, mietin. Täydellinen kontrasti päivän porottavalle auringolle, ihoon liimaantuvalle paidalle, liikenteen melulle ja kaaokselle. Mietin, kokiko joku samanlaisen hetken silloin. Paitsi että ulkona ei odottanutkaan taksi vaan riksa. Ja samppanja virtasi, kommunismin päivät olivat vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Yön pimeydessä on hyvä kuvitella, päivänvalossa Ranskasta muistuttavat enää muutamat rakennukset, kadunnimet ja boulangeriet.
Saigon (officially Ho Chi Minh City, after the great communist leader) by night, a fascinating mic of western and orient.This photo is taken from the roof terrace of Hotel Rex that was for Westerns the place to see and be seen during the 1960’s.
Hmm. Ehkä tämä ei olekaan matkailua, vaan eskapismia, jossa koen jotkut omiin kuvitelmiini ja muistoihin liittyvät hetket poikkeuksellisen vahvasti. Toisaalta sitä reissaaminen varmaan pohjimmiltaan on, pakoa arjesta. Sitähän se on myös siinä matkatoimiston rantalomakuvassa. Ehkäpä eri ihmisille toimivat eri asiat. Jos mun pitää valita virikkeellisen kaupunkiloman ja löhöloman välillä, vastausta ei tarvitse kauan miettiä. Onneksi nyt sain molemmat, ja vielä aktiivisen sukellusloman kirsikkana kakun päälle!
(Ja rantaa sekä kaupunkia muuten saan ensi kerrallakin: mun maatessani siellä Mui Nen auringossa, Miss Heinämaa, Orvokki ja Annikki varasivat meille keväällä Nizzan-matkan. Jes. Kyllä seuraava reissu pitää olla varattuna, kun edellisestä palautuu, näin se vain on.)
***
Sain sittenkin vielä nukuttua pari tuntia, ja kun nyt tuntia ennen Istanbulia luen tekstiäni, se tuntuukin siltä, että se on kirjoitettu unen ja valveen rajamailla! Mutta ei se mitään. Ehkäpä Istanbulissa on hetki aikaa, niin saan postattua sen… 🙂