Joskus loma on niin ihana, että on vaikea tarttua sitä mistään kulmasta. Aloitan raporttini Cornwallin lounaiskärjestä yhdestä viikon kohokohdista, joka oli synttärilahja itselleni.
Tiistaina, matkan kolmantenä päivänä, ajoimme bussilla Mouseholesta Merazionin rannalle ja siitä veneellä St. Michael’s Mountille, joka on Normandian Mount Saint-Michelin pikkusisko. Linna oli hieno, mutta mulle pääasia oli, että pääsin ratsastamaan: laukkaamaan Luna-nimisellä cobilla vuoroveden paljastamalle rannalle niin että mustat vaatteeni olivat aivan täynnä roiskeita. Vapauden tunne on pyörryttävä, ja tunnen vieläkin, miten kun Luna innostuu, kiihdyttää vetäjän hevosen rinnalle ja miltei ohi, ja kuulen sen jylhän kavioiden kumun, jossa märkä hiekka on sordiinona. Luna hyppää vesilammikon yli ja innostuu vielä lisää, haluaa kiitolaukkaa.
Takaisintullessa en malttanut enää pidätellä sitä, vaan laukkasimme koko neljän ratsukon porukkamme kärjessa pitkin laskuveden paljastamaan rantaa takanamme aurinko ja linnan kartiomainen profiili. Talli on nimeltään Cornwall Swimming Horses, ja kesäisin he tekevät myös uittoretkiä.
Cornwallin jyrkänteillä
Seuraavana päivänä kävelimme Miss Heinämaan kanssa Mouseholen kalastajmökiltämme Lamorna Cove Beachille rantareittiä ja palasimme sisämaan kautta. Kolmessa tunnissa ja yhdeksässä kilometrissä koimme Cornwallin kaikki puolet, ja tämä Lamornan reitti on varmastikin aika tyypillinen tapaus.
Oli pelottavia jyrkänteitä ja suora pudotus Atlantin kivikkoon (alkaa selvitä miksi brittiläisissä sarjoissa niin monet putoilevat; sehän on helppo ja uskottava tarina), tuulta noin 800 metriä sekunnissa (laitoimme ainakin neljä kertaa matkan aikana kuoritakit päälle ja pois) sadetta (joka alkaa ja päättyy täysin sattumanvaraisesti, ja joka parhaimmillaan tuntuu siltä kuin kävelisi sumuttimen läpi). Tähän päälle vielä kivikasat, joiden yli joutuu kiipeilemään — ja korkeanpaikankammo. Puolimatkassa rantaa alkoi tuntua, että sisämaan reitti paluumatkalle on kerrassaan oiva.
Kotona Mouseholen rannassa
Tosin välillä taas syyskuun aurinko paistaa Cornwallissa niin kuumasti, että tuntuu keskikesältä, ja ihmiset hakevat Jessie’s Dairystä kahvia ja voileipiä ja kerääntyvät meidän rantaan. Ja me tulemme istumaan takorautaisille penkeille kalastajamökin patiolle, joka on niin lähellä vettä, että se on kuin osa rantatietä, ja noin joka toinen keski-ikäinen tai sen ylittänyt nainen katsoo meidän viinittelyä ja naurua patiolla ja rohkeimmat kysyvät meiltä, miten tuohon pääsee mukaan tai sanovat, että onpa teillä näköalapaikka.
Kuten onkin: Airbnb-valinta osui nappiin, sillä myös talon jokaisesta ikkunasta näkee meren, ja aamukuudelta kuulee myös lokkien loilotuksen, kuten Orvokki muistaa huomauttaa. Tarkkailemme vuorovettä, joka kaksi kertaa vuorokaudessa tyhjentää ja täyttää satama-altaan. Se sopii ainakin mun kaltaiselleni uimarille, joka inhoaa kaikkea epämääräistä pohjassa: nyt näen, että pohjassa ei ole kuin hiekkaa ja kiviä ja vähän merikasvustoa, ja se tekee mereen pulahtamisesta nautinnollista. Oikeastaan ainoa ällöttävä asia uidessa ovat satamassa kelluvien veneiden liukkaat köydet, joihin jalka voi osua, ainakin jos joutuu ohittamaan toisen uimarin kapeassa kohtaa.
Aivan mökkimme edestä satamakadulta johtavat leveät betoniset portaat uimaan, ja jo ensimmäisenä aamuna juttelin siinä paikallisen rouvan kanssa, joka ui joka aamu ainakin marraskuulle saakka. Silloin kuulemma vesi alkaa olla sameaa eikä uiminen enää huvita, paitsi että jouluaattona hän ui aina naapureiden kanssa, ja hänen miehensä tarjoilee urakan jälkeen rannalla piiraita ja kuumaa viiniä. Ah, kokeapa joulukin täällä! Monella uimarilla on täällä rannalle kävellessään yllään robe coat, joka on yhdistelmä aamutakkia ja pitkää tuulitakkia. Tuntuu varmasti ihanalta päällä, ja Miss Heinämaa jo mietti sellaista koiranulkoilutukseen kotona, sillä se olisi niin kätevä vetää vaikka pyjaman päälle.
Kohti Lamorna Covea ja pois sieltä
Niin, mutta takaisin patikalle: jyrkänteen jälkeen päädyimme vaaleahiekkaiselle rannalle Lamorna Coveen. Ranta oli melko vaatimaton ainakin jos sitä vertasi Land’s Endin vieressä sijaitsevaan Sennenin valkohiekkaiseen surffausparatiisiin.
Hetken levon jälkeen lähdimme ylämäkeen sisämaareittiä kohti Mouseholea. Kuljimme joenvartta ja maisema oli sademetsämäinen — erään talon pihassa kasvoi oikeasti banaanipuita! Kosteus tiivistyi lämpimänä ympärillemme ja kuoritakki tarttui ihoon. Onneksi lämpötila oli vain 20 eikä 35 C kuten tropiikissa. Maisemassa oli paljon samaa kuin Pohjois-Espanjassa — muistin tietenkin Santanderin ja Galician maastot — ja Miss Heinämaa mietti puolestaan Madeiraa. Vastaan tuli tietenkin pubi, Lamorna Wink -nimeltään, kaunis kivitalo terasseineen ja kukka-astioinen, mutta me emme jääneet sinne light refreshmentille, sillä Orvokki (jolla on flunssa ja joka siksi jäi mökille) oli luvannut odottaa meitä viileiden juomien kanssa ja tarjoilla ne terassille kun tulemme.
Niinpä jatkoimme kapenevaa maalaistietä yli joen, ohi söpöjen kivitalojen (täällä on ihana tapa nimetä talot ja ripustaa kylkeen tai aitaan nimikyltti kuten Atalanta tai Sunny Cottage tai Mowzer jotakin; Mowzer on kissan nimi tarinasta The Mousehole Cat, joka sijoittuu tänne ja joka ilmeisesti on joltisenkin tunnettu lastenkirja Englannissa), ohi vanhan vesivoimalan ja puutarhojen, jossa kasvaa hortensiaa. Sitten tupsahdimme tielle, jollaisesta maanantain bussimatkalla Land’s Endiin puhuimme kauhistuneeseen sävyyn: mitä jos on kapoinen, hevoskärryjen mukaan mitoitettu tie, jonka molemmin puolin on kiviaitaa, ja toinen auto tulee vastaan? No, nyt se ratkaistiin niin, että kuski pysäytti auton ja veti peilin sisään, jotta mahduimme ohittamaan. En halua edes miettiä mitä se olisi, jos ratsastaisin ja joku kaahottaisi kurvista Land Roverillaan kahdeksaakymppiä.
Karhunvatukat teiden varsilla
Tien varrella kasvoi valtavasti karhunvatukoita. Ihmettelimme jo maanantaina miten osa niistä on ihan raakoja vielä tähän aikaan vuodesta, mutta ratsastusretkellä ollessani ohjaaja kertoi, että tämä on jo kesän toinen sato. Myös Cornwallissa on ollut ennätyksellisen helteinen kesä (ei ihan niin paha kuin Lontoossa, jossa lentokoneen ikkunasta näkyi pelkkiä ruskeita peltoja kun laskeuduttiin) ja sen takia marjapuskat puskevat satoa, etenkin nyt kun sateet ovat taas alkaneet. Ilmankos välillä meillä on vatsat kipeinä, kun syömme puskasta puoliraakoja karhunvatukoita.
Reitillä tuli hauskasti ilmi, että kiviaitojen takana todella laiduntaa eläimiä. Veräjien kohdalta näimme suloisia mustanaamaisia shuffolkinlampaita ja lehmiä. Mouseholea lähestyessamme pääsimme itsekin vaeltamaan laidunten läpi, sillä valitsimme lopuksi “foot pathin” joka vei kiviaitojen yli ja pirullisen takertuvia piikkiherneitä väistellen jonkun maajussin perunapellolle. Toisaalta olimme todellakin jonkin cornwallilaisen ytimessä, sillä täällä jos missä paikallinen maataloustuotanto on arvossaan: “Cornish” on vahva brändi, joka tulee vastaan joka paikassa – Cornish Breakfast, ei mikään English, ja lähialueen jäätelöt, jogurtit, suklaat ja keksit ovat vallanneet liikkeiden hyllyt. Me päätimme lopulta vain seurata muiden tallaamaa polkua isolle tielle, sillä kello oli jo lähestymässä neljää ja meillä oli pöytävaraus Mouseholen kehuttuun Fore Street nr 2. -ravintolaan viideltä. Ja sitten sumupullosade alkoi, joten oli aika kiskoa takki taas päälle. Onneksi Mouseholessa paistoi aurinko ja saatoimme nauttia Cornish Orchard -siiderit patiolla Orvokin kanssa.
Makrillitaivas ja merenelävät
Ruoka täällä on ihan oma tarinansa, erityisesti tuoreet kalat ja merenelävät. Newlynissä on iso kalastussatama ja kaikki ravintolat ylpeilevät tuoreilla saaliilla. Parhaimmillaan menussa kerrotaan jopa kalastajan etunimi ”Paddock caught by Maverick”, kuten Mouseholen Deli ilmoitti. Täällä sai maistaa ihan uusia lajeja: rauskua, pietarinkalaa, monkfishiä… jopa fish & chipseihin saa itse valita kalan.
Reissun paras kalaravintola oli ehdottomasti Newlynin Mackerel Sky Bar, jota vastapäisen italialaisen ravintolan pitäjä kutsui jopa yhdeksi Englannin parhaista kalaravintoloista, ja se oli silti kaukana valkoisista pöytäliinoista. Sisään pääsee jonottamalla jo annokset ovat kokoa street food, eli kannattaa tilata monta ja jakaa.
Ruoan kylkeen pitää tietenkin ottaa paikallinen viini. Polgoonin viinitilalla kerrottiin, että paikalla on mikroilmasto, joka on optimaalinen yhdistelmä lämpöä, kosteutta ja hedelmällistä, mineraalista maaperää. Englannissta viinituotanto kasvaa vauhdilla ja 75 % viinistä on kuohuviiniä, jossa britit ovat hyviä. Eikä ihme, Cornwallissa olosuhteet ovat kuten Champagnessa sata vuotta sitten. Polgoonin erikoisuus on sauvignon blanc, joka on melko uusi tulokas Englannissa, ja jopa chardonnayta on alettu testata.
Aamu-uinnit Cornwallissa
Mutta nyt palaan tänne Mouseholen mökkiin. Kello on kohta jo kahdeksan aamulla (heräsin ajoissa ja tulin alas keittiöön kahville, jotta tytöt saisivat nukuttua yläkerrassa) ja tiedän että kaikki heräävät pian aamu-uinnille. Keittiön ristikkoikkunan läpi näkyy tällä kertaa kostea maisema: Satama-altaan kivireunus, pari koirantaluttajaa, joku märkäpukumies aallonmurtajalla (eilen illalla sen vieressä ui hylje!) ja pikku hiljaa nousuveden tahtiin kohoavat veneet. Eilen kun Orvokki oli koko päivän kotona meidän patikoidessamme, hän pääsi todistamaan veneiden kunnostustöitä ja talviteloille vientiä. Mutta selvästi moni on edelleen sitä mieltä, että vielä on kesää jäljellä. 
Ja miksei olisi. Merivesi on 18 astetta, veikkaan, ja tiistaina se ekan aamun rouva tuli nauroi hyväntahtoisesti meille, että yleensä turistit sanovat “onpa kylmää” mutta minä sanoin “täähän on ihan ok” ja hyppäsin uimaan. “No mutta te olettekin Suomesta”, kaikki sanovat ja ajattelevat Lapin matkailumainoksia ja pakkasessa räiskyviä revontulia.
Se viesti on todella mennyt täällä perille. Kukaan ei puhu joulupukista tai Angry Birdsistä tai Sanna Marinista enää, vaan revontulista. “Ne on varmaan teille arkipäivää”, kysyi ratsastusopas, ja vakuutin, että ei ole. Lappi alkaa olla niin tyyris tavalliselle suomalaiselle, ettei niitä siellä alvariinsa rampata katsomassa. “Cornwallissa on käynnissä vähän sama ilmiö”, hän sanoi. “Täällä alkaa olla niin paljon turisteja Lontoosta, että tavallinen elämä käy kalliiksi.”
Mikään halpakohde Cornwall ei ole. Kalastajamökki viikoksi maksoi yli kaksi tuhatta, päälle lennot ja junamatkat Lontoosta, joista tulee helposti 500 – 700 euroa per nenä. Eivätkä merenelävätkään ihan ilmaisia ole. Silti olimme kaikki yhtä mieltä, että luontoa, maisemia, hyvää kalaruokaa ja omaa rauhaa arvostavalle seurueellemme tämä oli yksi parhaista kohteista koskaan. Mietimme jo, koska olisi mahdollista palata… Viimeisenä, tyynenä iltana Mouseholen taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja teki erosta entista vaikeampaa. Onneksi ensi kevään Britannia-kohde on jo päätetty, ja se on Ulko-Hebridit!
Ensi kertaan! Osoite 4 Wharf, Mousehole löytyy Airbnb:stä.
Meidän matkaohjelmamme Cornwalliin ja takaisin
Tämä toimi tosi hyvin, joten laitan sen inspiraatioksi. Erityisesti paluumatka kahdessa osassa oli armollinen.
Lauantai: Lento HEL – LHR klo 14.10, bussi LHR – Reading, juna Reading – Penzance – perillä oltiin iltakymmeneltä
Sunnuntai: Mousehole
Maanantai: Land’s End -päiväretki bussilla (bussi 6 kulkee Mouseholesta puolen tunnin välein Penzanceen)
Tiistai: St. Michael’s Mount + omalta osaltani ratstastus
Keskiviikko: Patikkaretki Lamorna Coveen
Torstai: Päiväretki St. Ivesiin (juna Panzancesta)
Perjantai: Viinitilavierailu Polgoonissa (Newlyn)
Lauantai: Juna Penzance – Lontoo, illalla Jesus Christ Superstar -musikaali
Sunnuntai: Lento LHR – HEL