Eilen illalla saavuimme Villen kanssa Meksikon Cancuniin vietettyämme kolme vuorokautta Kuuban pääkaupungissa. Kun taksi kurvasi meidät ostoskeskukseen, jonne olimme sopineet treffit muun matkaporukan kanssa, räikeät mainostaulut ja musiikinjytke tuntuivat poikkeuksellisen läpitunkevilta.

Havana. Not Cancun.
”Tässä on  Havannan jälkeen kuin maalaisserkku kaupungissa”, Ville totesi kömpiessään taksista. Las Vegasia muistuttavan valosaasteen keskellä ajattelin hetken Havannan pimeää yötä ja salsaa. Sillä niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, siellä aamuisin jossain kiekui kukko, ja pian sen jälkeen jostain alkoi kuulua jo latinosävelten ensi rytmit. Musiikki jatkui yömyöhään. Se kuului aina jossain taustalla – naapurin terassilta, kadulta ravintolasta tai kaupustelijan lauluna.  Ei häiritsevästi, vaan juuri siten, että muistaa olevansa kaukana kotoa. Lomalla.

Nyt kun ajattelen Havannaa, näen silmissäni meidän kotimajoituksemme eli emäntämme Marisolin perheen ”casa particularen” kattoterassin: siirtomaatyyliset takorautaiset keinutuolit ja parvekekaiteet, palmut ja Neitsyt Marialle omistetun pienen alttarin. Ympärillä muita vähän rapistuneita, pastellinvärisiä taloja, joiden art deco -yksityiskohdat kielivät Havannan arkkitehtuurin loiston päivistä ennen vuoden 1959 vallankumousta. Kolme kerrosta alempana kulkee pääkatu Obispo, ja vinosti vastapäätä sijaitsevassa Bodega Boliviassa bändi soittaa salsaa niin, että turistit ovat pysähtyneet katsomaan ja muutamat rohkeimmat pistäneet tanssiksi kadulla. Me olemme tehneet marketin tiskin takaa jonottamastamme rommista ja paikallisesta kolasta drinkit ainoihin keittonurkasta löytämiimme astioihin: kahvimukeihin, joissa on Mikki Hiiren ja nallekarhun kuva. Siinä me istumme, rentoutuneina. Päivän kaduntallauksen hiet on jo pesty pois ja nyt kuuntelemme musiikkia trooppisessa lämmössä mustan tähtitaivaan alla ja mietimme, pitäisikö Marisolin miehen lahjaksi antama iso sikari polttaa uuden vuoden kunniaksi. Olemme yksimielisiä: pitäisi. Minä en edes polta – paitsi silloin, kun vietän uuttavuotta Havannassa.


Oli onnekasta, että emme päätyneet hotelliin vaan kaverinkaverin (kiitos Satu ja Hanna!) kautta buukattuun kotimajoitukseen. Tuntui, että sitä kautta avautui ovi aivan toisenlaiseen Havannaan kuin valmismatkaturistina. Saavuimme Havannaan matkassamme vain talon osoite, ja taksikuskikin joutui pysähtelemään Vanhan Havannan sokkeloisilla kaduilla ja kysymään tietä. Kerrostalojen parvekkeelta paikalliset huusivat ohjeita, ja lopulta eräältä parvekkeelta huitoi mies, joka sanoi tietävänsä, missä tämä Casa Marisol on.  Asumisjärjestelyt olivat kuulemma muuttuneet, mutta hän veisi meidät perille. Espanjantaidottomina emme voineet kuin seurata perässä. 

Ja kaikki järjestyi. Tämä kohtuullista englantia puhunut mies, Ramon, tarjoutui oppaaksemme, ja lopulta hänen neuvoillaan ajelimme taksin sijaan paikallisbusseilla ja kävimme paikoissa, joihin emme varmasti yksin olisi osanneet, kuten afrikkalaisen musiikin tapahtumassa tai suljetussa ravintolassa, jonka interiööri oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Hän myös kertoi paljon havannalaisesta arjesta. Nyt on jo sallittua puhua turisteille. Havanna avasi ovensa kuin lämpimän sylin – ja me astuimme peremmälle.

Ramon was our tour guide for three days.
La Guarida. A closed-down restaurant with interesting interior.
Ennen kuin loma Meksikossa jatkuu ja viihdetykitys huuhtelee Kuuban elämykset päästä, mietin vielä Havannan kohokohtia.  Yksi oli ainakin ruoka, esimerkiksi elämäni paras mustekala, jota söin valtion ravintolassa (!) nimeltään Paladar Los Mercaderes. Pöydällä jäähileinen daiquiri-cocktail, pestolla ja sipulilla maustettu mustekala ja Villelläkin edessään jotain hyvää kanaa sekä pääkokoinen ananas-rommicocktail. Ravintola sijaitsi upeassa vanhassa rakennuksessa, jossa oli korkeat, koristeelliset ovet. Valo siivilöityi parvekkeen mosaiikkilaseista kauniisti pöytäliinoille, ja parvekkeella musisoi tietenkin orkesteri. Mutta ihan maltillisesti. Yllätys oli, että orkesterin laulaja sanoi tuntevansa laulaja Olavi Uusivirran ja kitaristi Timo Kämäräisen. Tämän jälkeen hän lauloi virheettömästi ääntäen ”Sua vain yli kaiken mä rakastan”. Odottamaton kohtaaminen! 

Paladar Los Meracaderes.

Ikimuistoista oli myös, kun Hotel Nacionalin patiolla nautittujen drinkkien päätteeksi ajoimme vanhan avoauton kyydissä pitkin merenrantaa ja vanhankaupungin kujia. 

Car ride on Havans coast.

Tai kun palatessamme uudenvuodenyönä salsaklubi Casa de la Musicasta sain ämpärilllisen vettä joltakin parvekkeelta päähäni! (Kuubassa on tapa huuhtoa vanha vuosi pois heittämällä kaduille vettä.) Tai kun Ramonin kanssa kuljimme syrjäisempiä Havana Centron katuja, joilla eleltiin tavallista arkea. Aikuiset paistoivat porsaanlihaa ja myivät appelsiineja, lapset juoksivat ilman paitaa ja kurttuinen mummeli istui vahtimassa heitä sikaria tuprutellen. Ramon marmatti, kuinka porukka on liian laiskaa mennäkseen töihin. Minä räpsyttelin kameraani ja hoin ”ooh, miten upea talo” oikealle ja vasemmalle Ramonin puistellessa päätään. 

Centro Havana
Hänestä ne olivat vain tavallisia taloja. Hän ei ollut koskaan käynyt Kuuban ulkopuolella. Villen kanssa mietimme myöhemmin, kuinka onnekkaita olemme, että saamme nähdä maailmaa.
Bodega Bolivia.
”Mä kaipaan kuubalaista musiikkia”, huomauttaa Ville tässä parvekkeella, kun viimeistelen tekstiä. Niin mäkin. Tämä Meksikon amerikkalaisia ja eurooppalaisia kosiskeleva baarijumputus käy hermoille.  Toisin oli Havannassa… Mutta kuinka kauan? Eilen uudenvuodenpäivänä oli ensimmäinen päivä, kun amerikkalaiset saavat oikein luvan kanssa matkustaa Kuubaan.  Investoinnit ovat lisääntymässä. Kohta ei ole enää rapistunutta siirtomaa-ajan romantikkaa, vaan on McDonalds ja HolidayInn.

Havanna pitää kokea nyt, ennen kuin listahitit peittävät salsan alleen.