Matkakertomus Azoreilta lokakuussa 2007
Kaaso ja minä kävimme naisten hevos- ja luontoreissulla Azoreilla lokakuun lopussa. Matkanjärjestäjä oli Hispania, ja asuimme Sao Miguel Park -hotellissa. Reissu onnistui mukavasti, alla tarinaa, kuvia ja plussia sekä miinuksia Azoreista kiinnostuneille.
Maanantai: Miten täällä saa ajan kulumaan?!
Lennon jälkeen väsytti, paikka vaikutti tuppukylältä ja hotellissa (neljän tähden Sao Miguel Park) oli maailmankaikkeuden likaisin kokolattiamatto.”Miten me kestetään viikko täällä”, päivitteli kaaso. Pitkin hampain luikittiin tervetulotilaisuuteen, jossa mieliala koheni. Sen jälkeen olimmekin jo buukanneet itsellemme valassafarin, uinnin nuoruudenlähteessä ja sen mainostamani retken Pico da Cruz -hevostilalle. Kai me sittenkin saadaan aika kulumaan, mietimme kaason kolmikymppisjuhlaillallisella ravintolassa. Ja ainakin vinho verde on hyvää ja halpaa.
Tiistai: Valassafari, joka olikin delfiinisafari
Aurinko porottaa, mutta veneessä tuulisella Atlantilla on jäätävää. Sukkahousuissa ja sateenkestävässä takissani katselin säälien vieressä hytiseviä ruotsalaisia pikkutyttöjä kesämekoissaan. Kaskelotteja ei löytynyt, vaikka ajelimme kumiveneellä koko saaren mitalta. Onneksi näimme söpöjä delfiinejä: ”tavallisia” (kuvassa), pullonokkaisia ja valkealaikkuisia! Osa niistä tykkäsi leikkiä veneen ympärillä. Retki maksoi nelisenkymppiä, ja jos olisi pulittanut parikymppiä lisää, olisi päässyt uimaan delfiinien sekaan. Naama ruskettui huomaamatta. Iltapäivällä tutustuttiin Ponta Delgadan keskustan myymälöihin. Hassut azorilaiset olivat koristelleet kadut jouluvaloin ja -palloin. Lisäksi ymmärrän hyvin, miksi Etelä-Euroopassa ostetaan moninkertaisesti kenkiä Suomeen verrattuna. Kai nyt, jos kaikki ovat muovia ja hinta parikymppiä pari.
Keskiviikko: Lusitanojen selässä viidakosta kaatikselle
Taas kukonlaulun aikaan ylös, aamupalajogurttia muffinsin kera naamaan ja taksilla kohti Livramentoa, jossa sijaitsee Quinta da Tercan hevostila. Olimme varanneet ratsastusretken jo Suomesta. Pahaksi onneksi hevostenkuljeturekka oli hajonnut, joten emme päässeetkään pohjoisrannikolle, vaan puolen päivän retki typistyi kahden ja puolen tunnin lähimaastoiluun. Viidakossa on juovuttavaa laukata lusitanoilla, mutta ympäristön roskaisuus ärsyttää. ”Hevonen astui lenkillä ruosteiseen jääkaappiin ja hajotti jalkansa”. No niin ei käynyt mutta mahdollista se olisi ollut. Vähän jäi kaivelemaan lyhyt reissu, joten ohjaaja ehdotti meille sunnuntaina koko päivän tulivuoriretkeä. Kaaso näki jo itsensä putoamassa kraateriin, mutta päätimme harkita. Illalla löysimme hyvän ja halvan ruokapaikan nimeltään Fairplay, ja siellä saimme loistavat grillatut kana- ja mustekalakebabit. Pyysin hyvää vinho verdeä ja sain koko pullon seitsemällä eurolla. Very nice.
Torstai: Mammojen kanssa kylvyssä
Reissun ”pakollinen” Hispanian ryhmämatkailupäivä. Sen kunniaksi taivaan hana aukeaa ensi kertaa matkan aikana. Eläkeläisten joukoissa jytyytämme bussilla Furnakseen, saaren itäosaan katsomaan kuumia lähteitä (myös kiehuvia lammikoita, ks. kuva yllä!) ja sen jälkeen Terra Nostra -nimiseen luonnonpuistoon. Puisto on upea, mutta meitä ei kiinnosta botaniikka: kun ryhmä häviää opastetulle kierrokselle, kiskaisemme simmarit jalkaan ja hyppäämme rautapitoiseen, vulkaanisen lämpimään nuoruudenlähteeseen (kuva yllä). (Illalla pyykkäsimme sitten ruskeiksi muuttuneita uikkareita.) Mutta lounaan jälkeen jatkamme näköalapaikalle, josta näkyy tasaisen harmaata (kuten kuvassa demonstroin ). Rouvat yrittävät opettaa meille, mikä on tuoksuinkivääri ja nuppitatar. Aviomiehet noutavat rinteestä juurakkoja Suomeen vietäviksi. Me tunnemme olomme lievästi ulkopuolisiksi. Kun poistumme näköalapaikalta, aurinko alkaa helottaa. Teetehtaan kautta palaamme hotellille ja painumme shoppailemaan Parco Atlantico -ostoskeskukseen. Epäilen, että matkalaukussani ei ole vielä tarpeeksi painoa, joten ostan bakeliittisen valokuvakehyksen Zara Homesta.
Onko mikään ihanampaa kuin hyppia aallokossa? Heitimme pyyhkeet kassiin ja kävelimme paahteessa viisi kilometriä rantakatua läpi Ponta Delgadan satamatyömaan (siitä tulee hieno, mutta vasta joskus) ja itsemurhakandidaattimaisen kapoisaa maantietä pitkin Sao Roquen pitkälle, mustalle biitsille. Meidän lisäksemme paikalle oli löytänyt vain muutama auringonpalvoja mutta sitäkin enemmän lainelautailijoita ja rantaa eestaas tallaavia kuntoilijoita. Nautimme täysin rinnoin, kun aallot vyöryivät ylitsemme auringon porottaessa. ”Tää on vielä parempi kuin nuoruudenlähde!!” Miten voi kastua kaulaa myöten, jos seisoo puoleen säären ulottuvassa vedessä?!
Iltapäivätorkkujen jälkeen – perjantain kunniaksi – bilejalka alkoi vähän syyhytä, ja varasin pöydän ruotsalaisten Colegio 27:stä, jossa piti olla hyvä ruoka ja kunnon klubimeno. Cosmopolitan ja maukas kala oli huitaistu tuulensuojaan kello yhteentoista mennessä, mutta siihen asti ainoa elonmerkki tuli samassa hotellissa asuvalta perheeltä, jonka äiti kävi pöydässämme kysymässä ”seuraatteko te meitä”. No tottakai. Talsimme hotellille, jossa respan tyttö ystävällisesti kertoi, että Fairplayn alakerrassa olisi discoa tarjolla. Uusi tarpominen korkkareissa keskustaan ei houkuttanut, joten sänky voitti.
Lauantai: Hevostilan herkut
”Herra se on herrallakin, jos ei herra niin rouva”, kuuluu sanonta, joka pitää paikkansa Pico da Cruzin lusitanotilalla. Kun äiti käskee kääntää hevosta, mies ja aikuiset pojat tottelevat. Ja kyllä vain, nämä aikuiset pojat olivat juuri ne homokaverini kehumat helvetin hyvännäköiset tallipojat. ”Toi toinen on kyllä aika hyvännäköinen, mutta liian vinkuheinä”, totesi kaaso, ja näin oli miesten arviointi suoritettu, joten pääsimme keskittymään ratsastukseen. Ja millaiseen!! Olen ollut Hartwall Areenalla katsomassa espanjalaisen ratsastuskoulun näytöstä, ja jos tässä jäätiin hevosten määrässä jälkeen, niin sympatiapisteitä tuli täysi kymppi. ”Ei me missään kisoissa käydä, kun ei täällä saarella ole kisoja”, sanoivat pojat ujosti, kun olimme silmät lautasina tuijottaneet näytöksen antia sulkutaivutuksesta caprioleen. Just just.
Tilakierroksen ja herkullisen ateriatarjoilun jälkeen totesimme yhdestä suusta, että tämä oli reissun paras retki. Ruotsalainen opastyttö pyysi meitä baarikierrokselle ”onhan sentään lauantai”, mutta meidän oli pakko kieltäytyä kunniasta ja painua pehkuihin, koska koko päivän maastoreissu krapulassa ei varsinaisesti houkuttanut… Heitin viimeisetkin hyvästit Azorien yöelämälle.
Sunnuntai: Kraaterijärvellä ja -ssä
Diskoista viis, kun lähdettiin seuraavana aamupäivänä hevosilla karauttamaan kohti kraaterin reunaa. Meitä oli vain neljä ratsukkoa, joten oli hauska laukata ja ravailla kapeaa hiekkatietä pitkin: oikealla siinsi Atlantti ja vasemmalla kauniit kraaterijärvet. Olisi pitänyt kuitenkin arvata, ettei me reissusta kommelluksitta selvitä. Hetikohta jouduimme hiljentämään, sillä paikalliset maajussit olivat päättäneet siirtää lehmälaumansa samaa tietä pitkin toiselle laitumelle, ja jotenkin päädyimme keskelle laumaa. Periaatteessa kopukoiden piti sietää lehmiä, mutta kaason puolisokea ratsu sai ”tiikeri hyökkää kimppuuni” -kohtauksen, kun lehmät hönkivät sen niskaan. Pelastava sivutie ei tullut yhtään liian aikaisin! Tosin viimeistään kun laskeuduimme jyrkkää vuorenrinnettä, oli kaikilla kaksi- ja nelijalkaisilla muuta miettimistä kuin lehmäkohellus.
Hevostilan isäntä Claude oli kattanut vihreän kraaterijärven rannalle piknikpöydän viineineen ja grillattuine kanoineen, joten hevoset laitumelle ja ruuan kimppuun. En voinut taaskaan vastustaa vinho verdeä, vaikka urheilemassa oltiinkin ja hevoseni Ramona oli esittänyt viimeisellä pikataipaleella muutamat pukit, joista olin onneksi selvinnyt kunnialla.
Aterian jälkeen jatkoimme laukkapätkissä sinisen järven rantaan. Pätkissä siksi, että pyhäpäivän kunniaksi moni paikallinen oli retkellä, ja autoja tuli joka suunnalta – välillä oli pakko vetää liinat kiinni ja kintereet ruvelle täydestä vauhdista, ja myös suunniteltu kilometrin laukkaosuus rantatiellä meni intervalliharjoitteluksi. Paras eli pahin oli kuitenkin vielä edessä: suuntasimme vihreälle järvelle kahluuttamaan hevosia. ”Järvi on saastunut, joten älkää antako hevosten juoda. Mutta ne tykkäävät leikkiä vedessä, joten antaa niiden huitoa kavioillaan”. Jahas. Sillä sekunnilla, kun Ramona alkoi huitoa kavioillaan, tajusin, että se kyllä haluaa veteen piehtaroimaan eikä mitään muuta. Käänsin hevosen nopeasti – ja samalla se rojahti kyljelleen saastaiseen jorpakkoon. Hyppäsin alta pois ja päädyin polvilleni veteen. Muut ratsastajat huusivat jotain, mutta mun ainoa ajatus oli, että ”jos en saa hevosta ylös, niin kameran pelastan ainakin” – se oli nimittäin kotelossa satulaan sidottuna. Vikkelästi avasin kotelon, mutta samalla hevonen siirtyi – ja rakkaan avokkini huolella valittu Canon putosi järveen! Voi jumalavita!
Kaaso nauraa rätkätti puolisokeansa selässä, kun mä rutistin sukkia kuivaksi ja tyhjensin kenkiäni vedestä. ”Mä pelästyin, että joudutaan vielä lasarettiin, mut nythän tää on pelkästään huvittavaa.” Muakin huvitti – kaikki muu paitsi muistikortin epävarma kohtalo. Taittelin sen nenäliinan sisään ennen kuin ratsastimme hevoskuljetusautolle ja toivoin parasta. Viimeisen illan kunniaksi menimme syömään vielä kerran Fairplayhin, ja oluttuopposen äärestä tunnustin sulholle rikkoneeni sen kameran. Ei kuulemma haittaa, ”reissussa sattuu ja tapahtuu”. Huh.
Niin, löysin matkalta myös ihanat ei-muoviset hääkengät, mutta nyt en pääse kuvaamaan niitä, ennen kuin vakuutus pulittaa rahat ja saamme uuden kuvausapparaatin. Tätä pientä takaiskua lukuun ottamatta reissu oli onnistunut.
Jos tämä olisi virallinen arvostelu, kirjoittaisin näin:
Ponta Delgada sopii sinulle, joka arvostat
– luontoa, kukkaloistoa ja upeita vulkaanisia maisemia
– pikkukaupungin tunnelmaa
– perinteisestä kanariaturistirysästä poikkeavaa lomakohdetta
– patikointia ja itsenäistä retkeilyä
– rauhallista yhdessäoloa
– kokeneempien maailmanmatkaajien isällisiä neuvoja
– vinho verdeä (jos ei tullut vielä selväksi!) ja passion-hedelmää drinkeissä
– Bershkaa, Zara Homea, Salsa Jeansia ja muita etelämaalaisia ketjukauppoja