I love New York, part 1, syyskuu 2008

Batmanin luoja on sanonut Gotham Cityn esikuvana olleen New Yorkin ”koleimpana marraskuun yönä”.
Marraskuuta ei ollut tarjolla, mutta öistä tunnelmaa kyllä!

Tuskin maltoin pysyä nahoissani lauantaina lähtöä odotellessani. Alanmies vain naureskeli mun innolle, ja suostui koneessakin ottamaan samppanjaa, kun halusin juhlistaa lomaa.

Islanti oli kylmä ja kosten harmaa. Pidän itseäni jossain määrin ulkoilmaihmisenä, mutta nyt olin pelkästään iloinen, että matka jatkui pois geysireiden maasta. Iltaseitsemän pintaan olimme JFK:llä ja siitä keltaisella taksilla hotellille Herald Squarelle Midtowniin. Hotellia oli mainostettu siistiksi budjettihotelliksi, joka ”tarjoaa kaiken tarpeellisen mutta et maksa turhasta”. Huone oli siisti, sänky ja tyyny hyvät, pyyhkeet paksut ja puhtaat, suihku toimi ja lisäksi meillä oli kassakaappi ja televisio. Emme maksaneet näköalasta (pieni räppänä oli suoraan paloportaille ja tiiliseinään), tyylikalusteista (sänkyä lukuunottamatta kaikki kalut olivat aikansa eläneitä), hiustenkuivaajasta (oma sentään mukana!) tai aamiaisesta (onneksi aulassa oli ilmainen kahviautomaatti ja suklaakeksejä).

Lähdimme vielä yönselkään etsimään ruokaa läheisestä eaterystä, ja sen jälkeen taivalsimme kymmenisen korttelia Times Squarelle ja takaisin hotelliin Bryant Parkin kautta, jossa parhaillaan purettiin Fashion Weekin lavasteita. Mietin, että tässäkö tämä nyt on – kaupunki, jonka pitäisi täyttää mun huikeat odotukset. Sitten nukahdin.

Tenement Museum & Lower East Side

Aamulla tapasimme hotellin aulassa ystäväni Orvokin ja hänen kaverinsa Minnan, jotka olivat tulleet Suomesta samaan hotelliin. Hetken arvottuamme suuntasimme Lower East Sidelle. Alue oli vuosisadan alkupuolella siirtolaisten tukikohta, minkä jälkeen paikan valtasivat kaikenkarvaiset elämäntaiteilijat, jotka ovat sittemmin paenneet Manhattanin nousevaa vuokratasoa ja uutta rakentamista. Ensimmäinen kohde oli Tenement Museum Orchard Streetillä. Opastetulla kierroksella pääsimme tutustumaan 1800-luvun lopun asuntoon, jossa oppaan johdolla päiviteltiin mm. juoksevan veden, sisävessan ja valaistuksen puutetta. Väkisinkin tuli mieleen, että samanlaisissa oloissa on Suomen maaseudulla asuttu vielä reilusti 1900-luvun puolella… Kierros oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja erityisen hauska oli tutustua vanhaan rakennukseen sisältäpäin.

Lämpötila lähenteli kolmeakymmentä ja kosteusprosentti oli päälle viisikymmentä, mutta siitä huolimatta lähdimme taivaltamaan kohti Chinatownia. Kuljimme läpi värikkäiden hedelmäkojujen, hikisen väentungoksen ja kiinalaisen krääsän kohti Little Italya, jossa päädyimme pizzalle Lombardi’s-ravintolaan. Puolen tunnin jonotusaikana ehdimme käydä muutamassa putiikissa ja sitten pizzalle. Mozzarella ja rapea leipä pesivät kotipizzat mennen tullen. Alanmies-parka yritti pitää kiinni karppausdiettistään ja tyytyi mussuttamaan salaattia ja pizzanpäällisiä. ”Ois noita päällikkeitä saanut tilata erillisessäkin kipossa”, totesin kuivakkaasti.

Jatkoimme matkaa Alphabet Streeteille ja Thompkins Square Parkiin, jossa oli käynnissä ”Walk agains walks”-festari eli vastamielenosoitus kaikenlaisille mielenosoituksille. Only in America. Koirapuiston sulokuonojen telmintää oli hauska katsoa, ja puiston kulmalla bongasimme myös elokuvan kuvaukset. Tihrustin julkkiksia, mutta ilmeisesti kyseessä oli jokin nousevien kykyjen indie-raina. Pysähdyimme oluelle pubiin, ja mua yllätti, kuinka hyvä vehnäolutvalikoimat joka paikassa oli. Brooklynin panimon Blue Moon oli tosi hyvää ja nautittiin jännästi appelsiinin kanssa. Päätimme lähteä seuraavana päivänä Century 21 -outletiin ostoksille, koska ”ei näistä putiikeista uskalla ostaa mitään, kun ei tiedä mitä sieltä outletista saa ja millä hintaa”.

Illan pimetessä päädyimme takaisin hotellille Union Squaren ja Flatironin Buildingin kautta. Jälkimmäinen on siis se tuttu kolmionmuotoinen 1900-luvun alun pilvenpiirtäjä, joka on saanut nimensä silitysraudan muotonsa mukaan. Lähdimme Alanmiehen kanssa vielä syömään lähistölle 35th Streetin korealaiseen ravintolaan tofukeittoa. Turistien sijaan paikka oli täynnä korealaisia, ja ruoka olikin mausteista ja hyvää. Kävelimme taas Times Squarelle ja yllättäen shoppailemaan, sillä siellä liikkeet olivat auki puoleenyöhön. Alanmies riistäytyi kaupoille, ja mä melkein nukahdin Quiksilverin nojatuoliin.

Century 21 & Wall Street & Staten Island

Maanantai alkoi myös kauppateemalla Century 21:ssa downtownissa. Neljään kerrokseen oli sullottu uskomaton määrä vaatteita, kenkiä, laukkuja, kodintekstiilejä ja kosmetiikkaa Moschinosta merkittömään krääsään. Matkaan tarttui mm. Kate Spaden käsilaukku ($80), Calvin Kleinin punainen cocktailmekko ($75), Michael Korsin villakangastakki ($120), Nine Westin sandaletit ($35) ja vähän muutakin. Tuntien shoppailun jälkeen jatkoimme Wall Streetille, jossa ihmettelimme tv-kameroita. Illalla selvisi, että Lehman Brothers -investointipankki oli mennyt konkurssiin ja dow jones romahtanut, joten katsahdettuani omaa kuittipinoani totesin indeed päivän teemaksi talouden kriisiytymisen.

Lojuimme tuokion Battery Parkissa merimaisemaa ihaillen ja hyppasimme sitten Staten Island Ferryyn. Matka oli ilmainen ja kesti parisenkymmentä minuuttia. Lautalta näkyi kauniisti Manhattanin eteläkärki. Staten Islandilla päätimme käydä ”jossain, kun nyt tänne asti tultiin” ja päädyimme uneliaaseen pubiin drinksuille. Hassua, miten raukea meno saarella vallitsi downtowniin verrattuna.

Orvokki halusi Greenwich Villageen, joka sijaitsee Manhattanilla Sohon yläpuolella ja tuli aikanaan kuuluisaksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden luomisvoiman lähteenä. Lieko ravitsemusliiketarjonta perua tältä ajalta. Ohitimme kuitenkin ravintolat ja kävelimme Bleecker Streetiä vain pikaisesti poiketen Steve Maddenin kenkäliikkeessä ostoksilla. Orvokin ”noi on NIIIN sun näköiset” -usutuksesta ostin kasarimalliset punanappiset nilkkurit, hintaan $190. Hui! Bleecker Streetin hintataso oli aika kova, mutta alue itsessään oli viehättävän rauhallista, pikkuliikkeitä siellä täällä ja jotenkin brittiläinen fiilis. Osuimme sattumalta Sinkkuelämästä tutulle Magnolia-bakerylle, ja pakko oli ahtautua muiden nuorten naisturistien joukkoon hankkimaan cupcake jaettavaksi. Se oli makeaa potenssiin viisi!

Jatkoimme Chelsean läpi kohti hotellia, ja illan pimetessä 6th Avenuella alkoi kukkimaan sateenkaarilippu jos toinenkin. Bilejalkaa kuitenkin väsytti, joten jätimme faghaggailyt siltä illalta. Shoppailukiertueen anti oli vähintään odotusten mukainen, mutta olin vähän pettynyt katumuotiin. ”Ruotsissakin pukeudutaan trendikkäämmin ja rohkeammin! Mä olisin odottanut näkeväni edes muutaman friikin, mutta kaikilla on vaan farkut ja t-paita”, märisin likoille, joiden mielestä olin vain huvittava.

Central Park & Fifth Avenue & Spamalot & Village Piano Bar
Olimme päättäneet Alanmiehen kanssa lähteä tiistaiaamupäivän brunssille Central Parkiin, ja luonnollisesti se olikin reissun ainoa pilvinen aamu. No siitä viis, ensin Time Warner -keskuksen Whole Foods -kaupasta eväät messiin ja sitten puiston etelälaidan kalliolle. Luimme uutisia talouskriisistä ja söimme sandwichejä ja hedelmiä. Ja kahvia, tietysti. Hulluinta oli, että PIENI cappuccino oli kotimaan standardeilla tupla-tupla-cappuccino! Ei muuten mitään, mut saa juosta sit vessassa…

Mulla oli matkalukemisena Sieppari ruispellossa, ja siinä hahmot käyvät keskuspuiston karusellissa. Lapsetti ja oli pakko päästä – kivaahan se oli pyöriä keinuvan pollen selässä marssimusiikin säestyksellä. Jatkoimme kävelyä kohti John Lennonin mukaan nimettyä Strawberry Fieldsiä. Lennonin muistoksi maahan on kaiverrettu peace-merkki, ja muistomerkillä päivystävät vanhat hipit vaihtavat kukat joka päivä tuoreisiin – sekä juttelevat mielellään turistien kanssa muutaman olutdollarin toivossa. Muistomerkin vieressä puiston itälaidalla on komea Dakota Building, jossa Lennon asui. Silloin kun telo rakennettiin, se oli kuulemma ”yhtä kaukan keskustasta kuin Dakota”, siitä nimi.

Tunnin taivalluksen jälkeen olimme Fifth Avenuella ja Tiffanyn hississä kuuntelemassa hissimiehen hillittömän hauskaa ja äärimmäisen lipevää hissipuhetta. Kaupat tuli – ei tosin hissipuheen ansiosta vaan siitä syystä, että olin jo elokuussa ilmoittanut valitsevani synttärilahjani Tiffanylta. Tyydyin hopeiseen perusranneketjuun ja lukonmuotoiseen koristeseen, ja Alanmies maksoi mukisematta vajaan kolmensadan dollarin hinnan. Hissimies toivotti tervetulleeksi pian uudelleen ja ennätin lupaamaan, että aivan takuulla. Alanmies ei virkant mittää!

Mies kaipasi uusia t-paitoja ja collegeja, joten seuraava pysäkki 5th Avenuella oli Abercrombie & Fitch (vaikka mun mielestä Nykistä palaaminen ”Abercrombie”-paidassa alkaa mennä jo kliseen puolelle). Anyway, liikkeessä oli tajuttoman kova musiikki, valaistus melkein pimeänä ja hyvännäköistä henkilökuntaa riesaksi asti tanssimassa jaloissa, joten mies otti ärtyneenä hatkat melkein samantien mun sovittaessa paria paitaa. Matkaan lähti t-paita ja villatakki (joissa ei muuten lue mitään… ). Kävimme lounaalla Rockefeller Centerin alakerrassa ja suuntasimme hotellille, sillä teatteri-ilta odotti.

Olin tilannut jo kotoa koko sakille liput Spamalot-esitykseen. Se perustuu Monty Python and the Holy grail -elokuvaan ja oli hintansa arvoinen. Koominen sivujuonne oli se, että alussa näyttelijät muka luulevat, että tarina sijoittuu Suomeen (”I said, ENGland, not FINland!”), ja niinpä ohjelmalehti on kirjoitettu puoliksi tekosuomella ja kuvaa esitystä ” A Ruudi Kökk-Lapp Cheese Council production: Elk –the Möösikal”. Meidän edessä istuva nainen oli ratketa ärtymyksestä kikatellessamme esitteelle ennen näytöksen alkua, ja sekös huvitti vielä enemmän.

Vatsat kipeinä nauramisesta astuimme näytöksen jälkeen ulos valomeressä kylpevälle Broadwaylle, ja mä vaadin saada mansikkamargaritan. Sain ylipuhuttua porukan meksikolaiseen samalle Bleecker Streetin kulmalle kuin edellispäivänä, ja siellä saimme todellakin kunnon saavilliset margaritaa. Jostain syystä Minna ja Orvokkikin alkoivat virkistyä.

Jatkoimme eteenpäin Christopher Streetiä ja kävelimme summamutikassa Duplex Piano Bar –nimiseen kulmakuppilaan. Soittaja takoi parhaillaan Uptown Girliä ja käynnissä oli open mic -ilta. Alanmies päätti lähteä hotellille ja Orvokki tiskille. Nautimme muutamista cosmopolitaneista ja ällistyttävän korkeatasoisista esityksistä, joista vastasi isolta osin baarin henkilökunta (kummastelimme laulunlahjoja, mutta vasta kotona näin netistä, että baarimikotkin olivat broadwayn puoliammattilaisia). Lopulta lauloimme itsekin mukana ja tekstailimme fiiliksissä kaverille Eurooppaan, joka oli parhaillaan juomassa aamuteetä työkoneen äärellä. Mikä mahtava ilta!

Kun kolmelta saavuin hotellihuoneeseen, kuuntelin iPodista Petula Clarkin Downtownia ja tanssin New york -huumassa ympäri kämppää. Onneksi Alanmiestä on armahdettu hyvillä unenlahjoilla.

Rockefeller Center & Williamsburg & Brooklyn Bridge
Aamulla mulla särki päätä ja Alanmies touhotti korostetun pirteänä ostoksille. Päätin jäädä vielä nukkumaan ja lähteä sitten käymään Filene’s Basement -vaatekaupassa Union Squarella, koska olin huomannut lehdestä sen myyvän naisten jakkupukuja hintaan 160 dollaria kaksi kappaletta.

Pari tuntia myöhemmin olin paikantanut tarjousjakkupuvut ja hikoilin krapula-ahdistuksessa sovituskopissa. Olin lukenut jostain, että koko 8 vastaa kokoa 38, mutta pukukopissa huomasin, että kaikki kuusi pukua olisikin pitänyt valita kokoa 6. Alanmies tekstaili ”ala tulla jo”. Orvokki tekstaili ”missä oot”. Päätä särki ja janotti. Vetska jäi jumiin nihkeällä iholla. Takkien mallit olivat hassuja a-linjaisia. Teki mieli paiskata kaikki syrjään ja juosta ulos, mutta “kerran sadalla eurolla saa kaksi Calvin Kleinin jakkupukua, niin nyt ostat vaikka väkisin”. Lopulta valitsin hampaita kiristellen pari siedettävimmän näköistä ja järkeilin, että vaikka en ikinä pitäisi takkeja, niin jo pelkkä housu- ja hameosa maksaisi kotona tuplaten. Syöksyin ulos ja vannoin shoppailun riittävän. Ja jos joku tulee kysymään, olenko raskaana, kun mulla on kerran a-linjainen takki, niin vedän kuonoon.

Olimme jo aiemmin sopineet tyttöjen kanssa lähtevämme Brooklyniin iltapäiväksi, mutta sitä ennen päätimme käydä ihailemassa kaupunkia Top of the Rockilta eli Rockefeller Centerin huipulta. Jonotus kesti vain kymmenen minuuttia ja maisemat olivat henkeäsalpaavat – erityisest läheinen Empire State Building oli edukseen niissä kymmenissä valokuvissa, joita räpsin. Tytöt olivat makoilleet huipulla jo puoli tuntia ja lähes polttaneet itsensä. Mutta ei kun metroon ja pois Manhattanilta.

Brooklynin Williamsburgissa kuulimme linnunlaulua, kun kiipesimme metrotunnelista ulos. Tänne siis kaupungin boheemit ovat paenneet Manhattanilta. Katselimme puistossa jenkkifutisharkkoja, kävimme ostoksilla Brooklyn Industries -vaatekaupassa sekä second handissa ja vaelsimme pitkin Bedford Streetiä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli leppoisan rauhallinen. Otimme tavoitteeksemme Spyuten Dyuvil -nimisen Hesarin kehuman pubin, ja kun lopulta pääsimme sinne asti, emme olleet uskaltaa astua sisään – missään ei ollut kylttiä, nimi luki vain postilootassa. Kahvaa nykäistyämme näimme lautalattiaisen baarin, joka oli sisustettu omintakeisesti retrokalustein. Paikalliset tiskin äärestä kääntyivät katsomaan meitä kuin parhaassakin spagettiwesternissä. Reippaasti astuimme sisään, ja tovi vierähtikin oluen (valikoimassa 400 laatua, Koff mukaanlukien) ja juustojen seurassa. Sen jälkeen palasimme vielä kauppakadulle The Verb -nimiseen kuppilaan nauttimaan Brooklyn Lagerista. Williamsburgista tuli ihan ”Söder-känsla” eli samanlainen fiilis kuin Tukholman Södermalmista. Ihana iltapäivä.

Mustassa illassa kurvasimme taksilla Brooklyn Bridgen juurelle ja lähdimme kävelemään puista kävelysiltaa. Lautojen raoista näkyi pitkä pudotus, otti vatsasta jos katsoi alas. Siispä koitin tuijottaa vain loisteliasta Manhattan Skylinea. Tässä sitä nyt ollaan, vihdoin New Yorkissa! Kaikki ne elokuvat ja mainokset ja unelmat ja draamat mihin maisema kiinteästi liittyi… Upposin ihan omaan New york -haavemaailmaani, siis siihen, jonka varassa olin jaksanut sitkistellä töissä ennen reissua. Voisin olla Sinkkuelämän Carrie tai Queensin gangsteri, Woody Allenin leffan tähti, working girl tai tavis jonka aika on tullut pelastaa maailma tuholta tieteiselokuvassa – ja seisoisin just tässä katsellen valaistuja pilvenpiirtäjiä tumman taivaan alla ja kuunnellen alla ajavien taksien aiheuttamaa sillan kuminaa. Täydellinen ilta. Täydellinen maisema. Täydellinen city. Ah!

More shopping & SoHo Fine Dining
Jaa shoppailu riittää, vai? Ei auta, kun mies halusi mut välttämättä takaisin Centuryyn, makutuomariksi. Aamupäivän aikana hän sai vinon pinon kauluspaitoja ja solmioita (esim. YSL:n kauluspaita $60!) ja mulle tarttui Juicy Couturen laukku ($90) ja Steve Maddenin töihin sopivat mustat nahkakorkkarit ($40).

Iltapäivä sujui Sohossa, jossa olikin mukava valikoima eri merkkien liikkeitä – seasta löytyi Pradaa mutta sitten myös toista ääripäätä. Tapasimme taas tytöt ja ennätimme juoda apple martinit ennen kuin suunnistimme L’Ecole-ravintolaan reissun ainoalle fine diningille. Paikka on French Culinary Instituten ravintola, ja hinta-laatusuhde on erinomainen, koska työntekijät ovat opiskelijoita, ”tulevaisuuden huippukokkeja”, kuten esittely kuuluu.

Ilta alkoi hassusti, sillä heti Minnan ekassa keittiön ankanlihatervehdyksessä oli hius. Mä hihkuin jo, että ”jee, saadaan ilmainen ilta!”, mutta häkeltynyt tarjoilija toi uuden tilalle eikä edes pahoitellut! (Uhosin antavani myöhemmin kitkerää palautetta.) Siitä eteenpäin kaikki sujui kuitenkin hyvin. New Mexicon kuohuviini oli sopivan kuivaa, mun tonnikalatartar mehevän raakaa ja pääruoaksi tarjoiltu ”halibout” (mikä kala lie suomeksi) herkullista. Kaiken kruunasi kopsahteleva creme brulee normikokoisen cappuccinon kanssa. Lähtiessämme tarjoilija toi meille kotiinviemisiksi sellofaaniin pakatut suklaacookiepaketit, joissa luki ”regards from the pastry department”. Lepyin, laitoin hiusvalituksen tosi nätisti palautelomakkeeseen ja kehuin aterian muut osa-alueet.


L’Ecole ja ihanainen creme brulee. Sekä iltaa Sohossa. Halloween tulossa.

Orvokki oli onnessaan, kun illan lopuksi löysimme vielä Sohosta kellariklubin, jossa nautimme hyvät drinkit ennen nukkumaanmenoa. Alkoi tuntua siltä, että jokainen päivä alkoi aikaisin ja päättyi myöhään – mutta ehtiihän sitä nukkua sitten kotona! Tajusimme, että matkaa on enää yksi kokonainen päivä jäljellä, joten ahdistusta helpottaaksemme aloimme Orvokin kanssa suunnitella jo seuraavaa tyttöjen matkaa samoille kulmille. ”Sit vuokrataan kyl asunto täältä Sohosta, niin löydetään joku tämmöinen kiva kantis.”

MoMa & Ground Zero Workshop & Groove bar
Alanmies lähti aamulla elektroniikkakaupoille ja minä tyttöjen kanssa Museum of Modern Artiin. Se meni vähän läpijuoksuksi, sillä mulla oli vain puolitoista tuntia aikaa ennen kuin piti ehtiä Meatpacking Districtille. Näin ehkä puolitoista kerrosta viidestä ja senkin hätäisesti. Aikaa siellä olisi saanut kulumaan vaikka kuinka kauan.

14th Street Meatpacking Districtillä oli juuri niin trendikäs kuin pitkin: vanhoja lihanleikkaamoja, joista puolet oli suljettu graffitein tuhrituin ovin ja toinen puolet remontoitu designereiden putiikeiksi. Pyörähdin joutessani Alexander McQueenilla, koska olin ihastunut hänen huiviinsa kotona NK:lla, mutta nähtyäni ultracoolin liikkeen ja vilkaistuani omia tennareitani tyydyin vain kurkkaamaan huivien hintoja (from $500) ja totesin parhaaksi palata kadulle. Juoksin tien toiselle puolelle, rappukäytävään ja ylös kakkoskerrokseen, jossa koputin ovelle ja astuin sisään. Hämmentynyt tyttö kysyi, olenko varannut ajan ja eikö ketään ollut ulkona vastassa. Mä pyöritin päätäni ja tyttö pyysi mut vielä alas, koska ”tämä museo on näin pieni, että otamme ihmiset sisään vain yhdessä ryhmässä”.

Museo oli Ground Zero Workshop, jonka bongasin netistä paria päivää ennen matkaa. Se on kokoelma Ground Zeron virallisen kuvaajan, Gary Susenin, valokuvia ja WTC:n jäämistöjä. Kuulemma moni omainen on käynyt paikassa terapiamatkalla, ja paikka teki vaikutuksen turistiinkin. Oli jotenkin uskomatonta koskettaa sitä American Airlinesin koneen alumiinia, joka oli syöksynyt pohjoistorniin ja räjähtänyt. Romun joukosta oli löytynyt myös Observatory Deckin matkamuistomyymälän nalleja ja avaimenperiä, 70-luvun alussa WTC:tä rakentaneiden miesten ”jäynä” – seinien väliin sinetöity oluttölkki – sekä kännyköitä, käyntikortteja ja jopa iso pala lasia rakennuksen ylimmistä kerroksista. Kuulimme myös monia mielenkiintoisia mutta traagisia tarinoita.


Turistikrääsää Observatory Deckiltä.

Museosta jäi tyhjä olo, jonka täytimme naapuridinerissä ennen kuin jatkoimme matkaa alaspäin. Muistelin Perry Streetin olleen ”oikea” Carrien kotikatu ja yritin paikantaa taloa, mutta en onnistunut. Alue oli tosi viehättävää. Pian olimme taas Sohossa ja shoppailukärpäsen pureman saanut mies osti italialaiset nahkakengät. Kävimme oluella ennen hotellille menoa, olimme suunnitelleet käyvämme illalla vielä neljästään jossakin istahtamassa.

Minna oli väsynyt, mutta Orvokin kanssa kävimme illalla korealaisessa keitolla ja sen jälkeen ajoimme Washington Square Parkille Vol de Nuit -nimiseen belgialaisbaariin -ja sieltä sattumalta eksyimme Groove-nimiseen musiikkiluolaan. Livebändi jammaili kuin viimeistä päivää ja me otettiin onnistuneen matkan kunniaksi vielä yhdet cosmopolitanit.

Last day at Macy’s
Tukeakseni jenkkien finanssikriisimielialaa halusin lauantaina ennen lähtöä Macy’sille. Yritin etsiä jumppakenkiä, mutta yritykseksi jäi. Lopulta löysin aulaan, jossa vartija neuvoi minut kakkoskerrokseen, jossa puolestaan myyjä neuvoi mut vitoseen, mistä en löytänyt kuin extra-isokokoisille tarkoitettuja casual-sports-vaatteita. Turhautuneena luovutin. (Köh… en siis ihan tyhjin käsin kuitenkaan, jäi mulle Ralph Laurenin liivi ja Calvin Kleinin pyyhkeet…). Footlockerista sain vielä Niken tennarit, ja sitten päivystinkin Broadwayn kulmalla Alanmiestä odotellen. Viikosta jäi käteen paljon hyviä vaatelöytöjä, mutta katutrendikkyys loisti poissaolollaan. Tai sitten mä en sitä vain löytänyt – ehkä olin pyörinyt väärillä kujilla. Kaupunki teki kuitenkin ison vaikutuksen.

Seurasin miehiä, jotka keräsivät rahaa kodittomien organisaatiolle. Ohikulkijat posottivat ohitse, tunkivat kyynärpäineen ja törmäilivät rakennusten kulmilla omilla ostosreissuillaan. Autot tööttäilivät, poliisi piti jöötä risteyksessä, ruoanhaju tulvi hodarikojusta, sitten jostan syöksähti muutama musta mies pahvilaatikoineen ja alkoi kaupata kadulla feikkihajuvesiä . Mä koitin imeä viimeiset ripeet urbaania kaaosta ennen kotiinlähtöä. Sitten vein kaikki pikkurahani kodittomien organisaation säästöpossuun ja sain kuulla olevani esimerkkinewyorkilainen. Ja se on kyllä aika metkaa. Siis kuinka epäturistiksi saa tuntea itsensä toisella puolella maailmaa. New York on ensimmäinen paikka ulkomailla, jossa voi keskustella ihmisen kanssa pitkät pätkät ja vasta sitten tulla aiheeseen, onko paikallinen vai ei. Se on aika mieletöntä, varsinkin mulle joka olen kotikaupungissaniki finnjävel heti kun suuni avaan!

Tähän pitäisi laittaa yhteenveto, mutta olen vieläkin ihan liian huumaantunut eritelläkseni mitään järkevää. Sanonpa vain, että I’ll be back. Ihan varmasti. Heti, kun luottokorttilaskut on maksettu.