Oletko tullut ajatelleeksi, että Tokio ja Kioto ovat kaksi samaa sanaa, joissa tavut ovat vain eri järjestyksessä? Istun Finnairin kyydissä jossain Siperian yllä ja mietin muun muassa tätä. Kahden viikon mahtava reissu Kiotoon ja Tokioon on päätöksessään, ja matkakumppanini Miss H ja hänen miehensä Sami torkkuvat vieressäni. Riviä edempänä nukkuu Ville. Hän on palaamassa samalla koneella kotiin Tokiosta, jossa opiskeli japanin kieltä ja kulttuuria pari kuukautta. Hänen nelikymppisjuhlansa Tokiossa olikin alkuperäinen syy matkalle lähtemiseen. Olin päättänyt, että vietän itse nelikymppiseni Tokiossa, jos en ennen sitä Japaniin ehdi. Mutta ehdin kuin ehdinkin.

Shinjuku, Tokio. Kuvauspaikka Metropolitan Government Offices South Tower.

Lost in Translation -hetkiä

Aiemmin vahvin Japani-kokemukseni on ollut Sofia Coppolan Lost in Translation -elokuva. Leffassa japanilaisen kulttuurin erilaisuus ja aikaerosta johtuva unettomuus yhdistää maailmankuulun veteraaninäyttelijän (Bill Murray), joka on tullut Tokioon tekemään Suntory-viskin mainosta, sekä parikymppisen tytön (Scarlett Johansson), joka ei tiedä mitä elämältään haluaa, mutta on paremman puutteessa lyöttäytynyt valokuvaajapoikaystävänsä matkaan Tokioon. Molemmat asuvat Park Hyatt -hotellissa (joka on olemassa ihan oikeasti Shinjukussa). He bongaavat toisensa New York -baarista ja ennen pitkää täyttävät tyhjyyttä käymällä ravintoloissa ihmettelemässä japanilaisia ruokalistoja, ulkona laulamassa karaokea ja jopa nukkumalla yhdessä. Elokuva on vaikuttava kertomus ulkopuolisuuden tunteesta ja rakkaudesta, joskaan ei ihan perinteisessä romanttisessa mielessä. Ja koko ajan ympärillä on hämmentävä Tokio, kuin mikä tahansa suurkaupunki mutta kuitenkin niin erilainen.

Alitajuisesti kai halusin tavoittaa matkalla edes osan leffan tunnelmaa, ja siinä onnistuinkin. Aivan kuten Scarlett, myös me kävimme Kioton temppeleillä vaeltamassa. Leffassa biisinä taustalla on Airin ihana Alone in Kyoto, ja sitä kuuntelin sekä tatamilla Kioton asunnossamme että yksin, kun kävelin puutarhassa Kioton keskustassa.

Tokiossa pidimme Villen synttärien kunniaksi ”rehearsal cocktailit” missäpä muualla kuin Park Hyattin New York -baarissa. Näkymät 52. kerroksesta ovat huumaavat, mutta onneksi Tokio armahti hieman korkeanpaikankammoisia matkalaisia ja kietoi tornitalon sumuun illan edetessä. Kahdenkymmenen euron hintaisen Cosmopolitanin nauttiminen tuntui kuin olisi ollut elokuvan lavasteissa. Ikkunan ulkopuolella Tokio tummui ja hämyisessä baarissa kuului jazz. Jos Bill Murray olisi istahtanut viereemme, ei kai kukaan olisi kauheasti yllättynyt. ”It’s Suntory time”, taisi aika moni murjaista illan aikana. (Suntory on paikallinen Hartwall, joten viskin lisäksi Suntory on myös olutta ja virvoitusjuomia.)

Illallinen tatamilla ja karaoke pinkissä peruukissa

Seuraavan päivän (eli viime lauantain) synttäriohjelmassa avusti paikallinen ystävämme Tomo, johon tutustuin alun perin kesällä Instagramissa. Tomon ja Villen järjestelyt Kourinbou-ravintolassa Shinjukussa takasivat meille aidon japanilaisen illan. Me yksitoista suomalaista synttärivierasta ja kaksi japanilaista pääsimme illastamaan perinteisen kaavan mukaan tatameille katetun pitkän pöydän ääreen.

Uteliaina maistoimme kaikkia ruokalajeja, joita kimonoihin pukeutunut henkilökunta meille toi. Sashimit olivat suussasulavia, mutta sen lisäksi saimme maistaa eksoottisiakin ruokia, kuten sienitahtnaa ja seesami-misopalleroita. Kokkasimme  omat kasvikset, nuudelit ja häränlihat liemessä pöytiin kannetuissa isoissa padoissa. Tunnelma kohosi samaa tahtia sake-maljojen kilistelyn kanssa.

Siirryimme lopulta Pasela-nimiseen karaokebaariin, jossa saimme omassa huoneessamme laulaa ja juoda juomia kannusta niin paljon kuin sielu sieti. Ihan mielettömän hauskaa! Ei oikeastaan ollut väliä, kenellä mikki oli – kaikki lauloimme kurkut suorina.

Karaokeluolan halloween-varustukseen kuului myös koppalakki.

Karaokekirjoissa oli vain japanilaisia biisejä, ja emme voineet kuin taputtaa Tomon laululle ja hienolle koreografialle hittiin, jota emme koskaan olleet kuulleet. Onneksi laitteistosta sai jotenkin taiottua myön englanninkielisiä kappaleita. Ville oli etukäteen päättänyt laulaa More than this -biisin, kuten elokuvan karaokekohtauksessa. Ja hyvinhän se meni, kun kymmenhenkinen kuoro säesti. Mahdoimme mekastaa! ”Arigato to sumimasen” hoimme vitsinä oikealle ja vasemmalle – sehän siis on kirjaimellisesti kiitos ja anteeksi, mikä sopii mielestämme hyvin paitsi suomalaiseen mutta myös japanilaiseen mielenlaatuun.

Ilta päättyi Shinjukun Golden Gai -baarialueen pikkuruisessa Ramones-baarissa. Baarimikko soitteli punkkia ja rockia, jopa Kakkahätä -77 oli valikoimissa! Ainakin joillekin taisi olla huippuhetki istua Tokion rähjäisessä baarissa, vilkkuvien kitaravalojen loisteessa ja kuunnella Hanoi Rocksia ja ottaa vähän Kirin-olutta.

Päivänsankari Golden Gain kujalla. Jatkot käynnissä seinän takana.

Ulkona suurkaupungin Halloween-yö ja takana täydelliset synttäribileet. Olin laittanut päälleni Ivana Helsingin paljettijakun ja päähäni Scarlettin vaaleanpunaisen peruukin, josta en luopunut koko iltana. How very Lost in Translation. Ainakin omasta mielestäni. 🙂

Sellainen oli siis matkamme päätarkoitus, synttäriviikonloppu. Tuollainen meininki sopii kyllä mihin tahansa juhlailtaan Tokiossa.

Mutta olihan Japani myös paljon muuta…

Kokonaisuudessaan matkamme kesti yksitoista päivää. Lensimme lokakuisena tiistaina Osakaan, ja ensimmäiset viisi päivää vietimme Kiotossa. Sunnuntaina siirryimme shinkansenilla eli luotijunalla (lippu 130 euroa, kesto 3,5 h) Tokioon, johon ehdimme tutustua kahdeksan päivää. Nähtävä ei Japanista lopu, mutta näin ensikertalaiselle valinta oli hyvä: Kioto tarjosi rautaisannoksen perinteistä Nipponia temppeleineen ja Tokio puolestaan kaikki suurkaupungin ilot, herkut ja ostosmahdollisuudet. Lennot Helsinki – Osaka ja Tokio – Helsinki maksoivat 729 euroa. Lisää näistä seuraavissa teksteissä. Nyt kun kotona viimeistelen tekstiä, kello on Nipponin aikaa jo puoli kaksi aamuyöllä (Helsingissä 18.30), joten taitaa pian olla aika siirtyä unten maille.