Queen Mary 2: viikko Atlantilla, osa 2/3

Kello on pian puoli kaksitoista ja hytissämme on uneliasta. Koko yön merenkäyntiin heräillyt Miss Heinämaa nukkuu hautautuneena upottavan parisänkymme tyynykasaan ja Orvokki makaa sohvalla lukemassa Brick Lane -kirjaa.

Minä tulin juuri kuoroharjoituksista ja avasin parvekkeen oven, koska ilma tuntui ummehtuneelta. Kun katson kaiteen yli, näen kuinka laivan keula puskee keinuen aaltojen läpi. Aasialaiset kansimiehet siivoavat pelastusveneitä pari kerrosta alempana, ja lähtöillalta periytyneet neljä muovista Britannian lippua räpättävät tuulessa parvekkeen tiikkipöydän väliköihin lävistettyinä. Nypin orkideasta kuivuneet kukat (Euggiella ei taida olla silmää kukkasille sitäkään vähää kuin minulla) ja hautauduin täkin alle sänkyyni. Tämä on loman normipäivä, silkkaa olemista, jota ruokailut rytmittävät. Ja omalta osaltani kuoro.

Aamulla tunsin oloni mukavan puuhakkaaksi, kun kipitin harjoituksiin. Välillä kadehdin Orvokkia ja Miss Heinämaata, jotka kykenevät saamaan lomafiiliksen päälle ihan vaan makaamalla. Mulla pitää aina olla joku projekti, vaikka vaan seuraavan lounaspaikan selvittäminen.

Olen tyytyväinen siihen, että menin kuoroon. Laulamisen lisäksi siellä on helppo jutella kanssamatkustajien kanssa. Tänään tutustuin Jennyyn, joka on Skotlannista ja juhlii miehensä kanssa avioliiton kolmikymppisiä. Heillä on tavallinen sisähytti, ja Jennya kiinnosti kovasti, millaista Grill-kategoriassa on. Koitin kertoa kerskumatta ja mainitsin, että emme ole rikkaita perijättäriä vaan säästimme rahaa matkaa varten. Jenny sanoi pelänneensä, että laiva olisi täynnä snobeja, mutta kaikki ovatkin tosi ystävällisiä. Hänen mielestään mun laulu sujui hyvin, varsinkin kun kaikki kappaleet ovat mulle outoja kansallisia perinneloilotuksia: Danny Boy, Flower of Scotland, Walesin kansallislaulu ja jokin omituinen Jerusalemista kertova englantilaisklassikko, jonka kimppuun emme vielä ehtineet. Lauantaina on seuraavat harjoitukset. Tänään illalla menemme ehkä katsomaan orkesterin konserttia, jossa teemana on Yhdysvallat.

Normaalisti tässä kohtaa roikkuisin sosiaalisessa mediassa, ja etukäteen kuulinkin kuittailua aiheesta ”kuinka somemuija pärjää ilman nettiä kokonaisen viikon”. Olisihan täällä wifi ja Connexions-niminen tietokonepiste, mutta käyttö maksaa, joten päätin pitää paastoa. Suljin somen lähes kolme vuorokautta sitten, maanantaina tasan klo 18.02 (who’s counting?! :).

Toistaiseksi tämä on ollut kivutonta ja rentouttavaa. Puhelimessa on tavallinen kännykkäverkko, eli voisin lähettää tekstareita ja soittaa puheluita, mutta olen luopunut siitäkin. Avaan sim-kortin aamuisin ja katson, onko tullut viestejä. Jos ja kun ei, suljen sen. Kun en viesti kenellekään, ihmiset eivät edes tajua, että se on mahdollista. Tyttöjen kännykät sitä vastoin eivät ole löytäneet verkkoa lainkaan, joten emme voisi pitää edes keskenämme yhteyttä. Nyt pitää toimia kuten ennen vanhaan: jos ja kun erkanemme, sovimme erikseen, missä ja koska näemme seuraavan kerran. Nyt on aikaa kirjoittaa päiväkirjaa, lukea kirjaa (tai edes Hello-lehteä). Taidankin tarttua Donna Tarttiin.

Näköjään nukahdin. Oli niin rentoa ja uneliasta maata kirja kourassa ja katsella sumuista merta. ”Täällä me ollaan ihan omassa kuplassamme, irrallaan kaikesta”, tunnelmoin tytöille. Romaani herätti ajatuksia omasta itsestä ja ystävyydestä, ja sumupäivän pysähtyneessä ilmapiirissä on helpompi tarkastella omia valintojaan hieman ulkopuolisena. Tosin vähän pelottavaa, että tällaista hetkeä varten pitää maksaa tuhansia euroja ja matkustaa kolme päivää keskelle valtamerta.

Piristyimme sen verran, että kävimme syömässä. Olimme tilanneet täksi illaksi intialaista ruokaa, ja Rajesh ja muut intialaiset olivat selvästi tyytyväisiä tarjoillessaan annokset meille. Orvokki tuijottaa aina haaveellisena Rajeshin loittonevan selän perään. Raukkapaha saa varmaan kuulla asiasta kollegoiltaan!

Kylläisinä taapersimme National Symphony Orchestran Amerikka-konserttiin. Oli vaikea löytää paikkaa, vaikka salissa on yli tuhat istuinta kahdessa kerroksessa. Ja samassa paikassa me laulamme sunnuntaina! Konsertti oli ihan viihdyttävä ja Anthony Inglis välispiikkeineen selvästi showmiehiä.

Nyt istumme taas hytissä, jonne Euggie on toimittanut perjantain Daily programit.

”Miks täällä laivalla ei ole drag queenia?” valitan Orvokille, joka istuu sängyllä lukemassa ohjelmalehteä. Southampton-sunnuntain drag queen Mary Mack oli niin loistava, että Miss Heinämaa kävi pariinkin otteeseen tiedustelemassa Marylta, eikö hän voisi laulaa lisää. Miksei sellainen sopisi laivallekin?

”Täällä on kyllä aika konservatiivinen ohjelma. Huomenna on Napkin folding class”, Orvokki hymyilee.

”Se ois jatkoa sille scarf folding classille, jolle Miss Heinämaan piti tänään osallistua”, minä totean.

Jostain syystä unet hytissä olivat vieneet voiton, vaikka tarjolla olisivat olleet vuosituhannen parhaat vinkit huivintaittoon!

”Niin, mutta siis ehkei täällä ole kohdeyleisöä drag queenille?”, Orvokki mietiskelee.

”Mutta sitten meillä ei ole mitään muuta fanitettavaa kuin meidän ihanat tarjoilijat. ”

Ääni vessasta: ”Ei helvetti, nytkö tää vessa ei vedä?!”

Hytin vessa lopetti yhteistyön kanssani maanantai-iltana, mutta alkoi puolen tunnin kuluttua toimia. Nyt Miss Heinämaa on näköjään kohdannut saman ongelman. Luomme Orvokin kanssa toisiimme hilpeän katseen. Molemmat tietävät Miss Heinämaan jo ahdistuvan ajatuksesta, että hän joutuisi kutsumaan Euggien ropaamaan vessanpönttöä. Sitten Orvokki jatkaa:

”Mutta tää kuivista kuivin forensic scientist Robert Milne luennoi joka päivä.”  ”Piirtoheittimellä näette luokkakuvan Scotland Yardin sormenjälkiosaston työntekijöistä vuonna 1969”, mä imitoin ja nauramme.

Eilen yritimme keskittyä rikostutkintaluentoon kymmenen minuuttia, mutta sekin oli liikaa.

”Sen sijaan planetaariossa on uusi ohjelma. Se edellinen oli tosi hyvä! Robert Redford kertojanäänenä oli ihana… Tässä ois Harrison Ford!” Orvokki innostuu.

Ääni vessasta: ”Ei hitto, nyt oikeesti!! Tää ei toimi!!”

Luomme Orvokin kanssa toisen huvittuneen katseen suljettuun vessanoveen. Naurattaa.

Sitten jatkan: ”Näköjään rivitanssikurssi jatkuu huomenna. En kyllä jaksa mennä sinne toista kertaa. Se on niin aloittelijamenoa, että huaah.”

Vessa alkoi taas mystisesti toimia. Huh.

”Toi juontaja karsastaa”, totean telkkarille yhtä paljon kuin tytöille. Toosassa pyörii aamuohjelma Good morning with Queen Mary 2, jota emännöi pelottavan huoliteltua brittienglantia ääntävä mutta jenkkityyliin hymyilevä Jo Haley, laivan entertainment director. Makaan sängyllä paksun täkin alla aamutakki päällä, koska viileä meri-ilma puhaltaa parvekkeen ovesta sisään.

”Niinhän myö puhuttiin”, mutisee Miss Heinämaa, joka makaa vieressäni ja on syventynyt romaaniinsa.

”Pitää jossain vaiheessa kysyä, mikä on paras paikka katsoa New Yorkiin saapumista.” ”Kysytään Ludwigilta.” (Ludwig on sviittien concierge, joka järkähtämättömän rauhallisesti vastaa asiakkaiden toiveisiin ”I’ll do my best, sir.”)

”Mut eihän ne toisaalta voi sanoa samaa paikkaa kaikille. Muuten siinä on 3500 ihmistä tunkemassa saman kaiteen ääreen ja ties vaikka laiva kaatuu”, järkeilen epäilemättä loogisesti. Sitten syvennyn televisioon ja päivän ohjelmaan.

Jo mainostaa iltapäivän Martini Mixology -drinkkikurssia Commodore Clubilla. Ehkä sinne? Nevermind huivientaittelu.

Sanokoon matkatoimisto mitä vaan, mutta onhan tällä laivalla ainakin 80 % matkustajista eläkeläisiä. Olin äsken kuntosalilla ja katselin soutulaitteesta sivusilmällä, kun joku pappara yritti saada cross traineria kulkemaan, mutta hänen jalkansa vaan vipattivat eestaas epätahtiin sauvojen kanssa. Lopulta nousin ja kävin tiedustelemassa, tarvitseeko hän apua. Neuvoin, kuinka laitteessa askelletaan (laiva keinuu taas, mikä vaikeuttaa asiaa) mutta kiitollisuuden sijaan pappa näytti hämmentyneeltä. Mietin, oliko hän sama merihenkiseen puvuntakkiin sonnustautunut herra, joka oli tyylikkään rouvansa kanssa tänä aamuna Ludwigin luona tilaamassa limusiinia Brooklynin satamaan, koska heillä oli yhteensä kuusi matkalaukkua. Jos tämä olisi Titanic, he olisivat takuulla ”old money”. Joten ei mikään ihme, jos sitä hämmentyy, kun joutuu vempuloivaan laitteeseen verkkareissa keskellä merenkäyntiä, ja suomalainen tyttö tulee suorasukaisesti neuvomaan.

Toinen silmiinpistävä asia matkustajien profiilissa on miesparien määrä. Törmäsin kuntosalin ovella komeaan nelikymppiseen trendikkäästi pukeutuneeseen mieheen, ja hetken ehdin jo ajatella, että Orvokki löytää sen miljonäärinsä, mutta johan kannelta paukkasi seuraavaksi sisään hänen miehensä. Täällä on myös paljon eläkeläisikäisiä miespareja, ja sitten myös vähän epäsuhtaisia pariskuntia, kuten eräs kasikymppinen vaari ja hänen ainakin puolta nuorempi aasialainen miehensä. Tosin eilen rivitanssitunnilla olin onnellinen aasialaispojan (joo, joo, mutta hän näyttää ihan pojalta!) olemassaolosta: olimme takuulla ainoat alle viisikymppiset. Ja niitä harvoja, jotka taisivat oppia askeleet… 🙂

Kapteenin kuulutuksen mukaan olemme nyt alueella, jossa meri on poikkeuksellisen matala ja jossa pohjoisen kylmät ja etelän lämpimät vedet kohtaavat. Tänne sijoittuu myös George Clooneyn Meren raivo -leffa. Toivottavasti tämä ei tarkoita lisää merenkäyntiä vaan lämpimämpää ilmaa. Tytöt olivat kannella lukemassa, mutta siellä ei ollut kovin lämmin, joten makuusija vaihtui hyttiin. Miss H haluaisi lisäksi nähdä valaita, mutta eiväthän ne tänne hyttiin tule moikkaamaan.

Lauantaiaamu on melkein pilvetön. Istun parvekkeella aamutakki päällä ja tuijotan taas horisonttiin. Viime yönä valvoimme yli yhteen (meri-ilma on tähän asti kaatanut meidät sänkyyn aina ennen puoltayötä) ja tultuamme yökerhosta hyttiin mietimme, ovatko parvekkeelta näkyvät kaksi valoa majakka ja laiva. Ainakin jälkimmäinen osui kai oikeaan. Ohitamme juuri rahtilaivan, joka näyttää olevan muutaman sadan metrin päässä, mutta todennäköisesti etäisyyttä on ainakin muutama kilometri. Tai muutama kymmenen! Joka tapauksessa se on nsimmäinen näkemäni kiinteä piste merellä sitten Southamptonin.

QM2 mennä jytyyttää 20 solmun vauhtia, ja jopa täältä kymppikerroksesta näkee, kuinka isoja aallot ovat. Paatti nousee aallon päälle ja laskee taas, ja mennessään se hajottaa aallot vaahdoksi, joka laajenee pitkälle laivan kylkien ulkopuolelle. Kun perästä paistava aurinko osuu vaahtoon, se hehkuu valkoisena, turkoosina ja tummissa sinisen sävyissä. Voisin tuijottaa tätä vaikka kuinka pitkään, mutta kympiltä on lauluharjoitukset. En osaa vieläkään kansallismelodioita, ainoastaan joten kuten Land of Hope and Gloryn sekä Rule Britannian. ”Kuoroon ilmoittautuminen on ainakin tapa varmistaa paikka sunnuntain konsertissa”, heitti naapuripöydän jenkkimies mulle hississä, kun palasimme eilen dinneriltä.

Ilmeisesti olimme vähän äänekkäitä illallisella, koska eräs viisikymppinen mies tuli pöytäämme ja kysyi, mitä kieltä puhumme. Mua alkoi jo hirvittää – kohta saamme valitukset möykkäämisestä. Mies kertoi olevansa Sveitsistä ja sanoi: ”Älkää vaan lopettako tuota iloista nauruanne!” Sitten hän palasi vaimonsa seuraan. Hah!

Kieltämättä puolella ruokasalista jutunaiheet näyttävät hiipuneen jo vuosikymmeniä sitten. Joten ehkä me olemme piristysruiske eläkeläisten seassa. Saimme eilen pyytämättä ja yllätyksenä flambeerattuja kirsikoita. Voi meidän ihania tarjoilijoita.

Haastattelin päivemmällä (kun olimme käyneet planetaariossa ja juoneet cosmot) Commodore clubin romanialaista tarjoilijaa Claudiaa, joka kertoi, että työntekijät ovat merellä kuusi kuukautta putkeen ja sitten kaksi kuukautta kotona. Paitsi filippiiniläiset, jotka ovat töissä yhdeksän kuukautta yhtä mittaa. Työvuorot ovat 10-11 tuntisia, ja jos satamassa käy hyvä mäihä, pääsee pariksi tunniksi näkemään paikkoja. Aikamoista. Mutta kuusi vuotta laivalla työskennellyt Claudia oli sitä mieltä, että tämä on hyvä tapa nähdä maailmaa ja ihmisiä. ”Yritin jäädä kotiin, mutta tulin takaisin. Mitä minä Romaniassa näkisin? Perheelliselle tämä ei sovi, mutta pitää vaan tietää, koska lopettaa”, hän sanoi ja näytti hetken siltä, ettei tiedä, koska pitäisi lopettaa.

Tämä laiva on kuin maailma pienoiskoossa. Harmaantuvat, luokkaretkensä tehneet tai rahansa perineet länsimaiset makaavat vällyihin kääriytyneinä kansituoleilla, kun ahkerat ja menestyksenjanoiset aasialaiset ja afrikkalaiset raahaavaat heille drinkkejä ja ruokaa väsymättä ja kellon ympäri. Miltä nämä laivat näyttävät vuonna 2050? Onko matkustajakunnan demografinen profiili muuttunut vai kokevatko rikkaat intialaiset ja afrikkalaiset nämä risteilyt siirtomaavallan aikaisiksi jäänteiksi ja keksivät muuta ajanvietettä? Tai ehkä käy kuten teollisuudessakin: kun kiinalainen siirtyy kansituoliin, juoman tuo bangladeshilainen.

Tytöt ovat löytäneet kannen 11 perältä sviittiluokan aurinkokannen, ja täällä me nyt makaamme lepotuoleilla, Cunardin kullalla brodeerattu logo aamutakin rintamuksessa hohtaen. Laivan kurssi kääntyi tunti sitten lounaaseen, ja myös sää on kohentunut: aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Tarjoilijamme William kantaa Perrieriä ja kansipoika tarjoilee lepäilijöille sandwichejä tunnin välein. Voi elämää!

Atlantti liplattaa. Kuulostaa hassulta, mutta siltä se näyttää täältä yläkannelta, jossa tuuli liehuttaa hiuksia ja sielu lepää ja matkustaa samaa tahtia ruumiin kanssa kohti Amerikkaa. Kapteenimme Kevin Oprey kävi äsken tuossa ylempänä nojailemassa kaiteeseen. Kai hänkin on ilahtunut aurinkopäivästä.

”Laura, sä olit just vessassa kun tästä meni se kapellimestari. Jos oisit ollut tässä, se ois varmaan tuntenut sut ja tullut jutskaa meidän kanssa”, sanoi Orvokki.

Niin varmaan. Mä olin se, joka huusi ”yes” kun muut huusivat ”no” vastaukseksi kysymykseen, että God Save the Queenia tuskin tarvitsee treenata.

”Meidän suomalainen vahvistus haluaa harjoitella”, nauroi vieressäni laulanut lontoolainen Dawn. Olin hetkeä aiemmin valittanut hänelle, että Rule Britannian ja Land of Hope and Gloryn viesti tuntuu näin pohjoismaisen demokratian edustajasta hyvin imperialistiselta. Mutta lauletaan nyt, kun on leikkiin lähdetty!

Katselen miesten valkoisia kesähousuja ja rouvien ranta-Neverfulleja ja mietin ääneen, että osa tästä porukasta voi olla oikeasti jotain perijöitä. Orvokki sanoi, että kuuli Ludwigin puhuvan eilen puhelimeen kreivittärestä, mutta tiedä  häntä. Toisaalta missä muualla nykyaristokratia matkustaisi? Jos jossain on vielä vanhan maailman tyyliä niin täällä.

Olemme olleet viisi päivää ilman yhteyksiä ulkomaailmaan (Miss H:n paria tekstaria lukuunottamatta) ja Orvokki alkoi jo tänään haikailla wifiä. Minä puolestani olen saanut satunnaiset mielihaluni voitettua ja nautin edelleen siitä, että kotona iskin pensselit santaan enkä ole niitä sen koommin ajatellut. Koitin äsken vahingossa miettiä yhtä työjuttua, mutta nimet jäi päivämäärät eivät tulleet mieleeni, joten annoin ajatuksen lipua pois näköpiiristä. Ihanaa olla irrallaan. Mietin, miten Alanmiehellä menee Indonesiassa mutta en saa laitettua viestiä. Huomaan laitostumisen ensi oireet: hiukan ahdistaa, että ylihuomisesta eteenpäin olen taas itse vastuussa elämästäni! Onneksi on sentään viisi päivää lomaa maailman parhaassa kaupungissa tiedossa.