”Nyt mä tiedän mitä porukka tulee tänne tekemään. Syömään!”
 
Näin totesi Alanmies keskellä Testaccion markkinahallia, suu täynnä buffalomozzarellaa, kirsikkatomaatteja ja rucolaa. Mä huokaisin kylläisenä. Food tourin kolmanneksi viimeinen vierailupiste, ja mä olin joutunut jo luovuttamaan lopun annoksestani miehelle. Samaan aikaan ruokaretken vetäjä Alexandra kierrätti meillä osallistujilla juustomyymälän omistajapariskunnan hääkuvaa 41 vuoden takaa. Mustavalkoisen kuvan morsian – nyt jo harmaahapsinen – hymyili leveästi tiskin takana ja selosti innokkaasti jotakin italiaksi. En ymmärtänyt tavuakaan. Mutta onneksi makumaailman kokonaisvaltaiseen kokemiseen riitti, kun avasi suun. Ja sulki silmänsä…
 
Ainoa etukäteisvarauksemme tammikuiseen Rooman pitkään viikonloppuun oli Eating Italyn neljän tunnin mittainen ruokakierros. Se oli hintansa (n. 150 USD eli 50 – 60 euroa per nenä) väärti jo pelkästään sen vuoksi, että se kattoi aamupalan, lounaan ja omalta kohdaltani puolet illallisestakin. Kierroksia on tarjolla muutamaan eri kaupunginosaan, mutta tammikuiselle lauantaille ainoa vaihtoehto oli Testaccio – ja jälkikäteen ei kyllä harmittanut. Ravintoloistaan tunnettua Trastevereä ehdimme kierrellä muutenkin. Testacciota, joka sijaitsee Colosseumilta länteen, ei edes mainita kaikissa oppaissa. 


Miten Testacciosta on kehittynyt roomalaisen ruokakulttuurin kehto? Kuulimme, että siellä sijaitsi jo antiikin aikoina iso satama, jonne laivat rahtasivat herkkuja maailmalta paikallisten maisteltaviksi. Ja toinen syy on Euroopan suurin (17 jalkapallokentän kokoinen!) teurastamoalue, joka löi leimansa kaupungin ruokakulttuuriin. Lihanleikkaajat ja varastomiehet saivat palkkansa ohessa kotiinvietäväksi niitä ruumiinosia, joita kansa ei halunnut, ja siksi Roomassa osataan esimerkiksi häränhännän tai sisäelinten valmistus. Lähes sata vuotta toiminut teurastamo suljettiin vuonna 1975, ja nykyään alueella on mm. yökerhoja. Rooman Meatpacking district, siis!


Ruokaperinteet elävät edelleen vahvoina vanhassa työläiskaupunginosassa. Suurin osa Testaccion kierroksen ravintoloista ja ruokakaupoista on ties kuinka monennen sukupolven perheyrityksiä. Siinä on konseptia ehditty hioa!

Kierros alkoi italialaiseen tapaan supermakealla aamupalalla: tarjolla oli cornetto eli tomusokerilla kuorrutettu croissant ja Barberini-konditorian klassikko, suklaiseen kuppiin tehty tiramisu.  Erityisesti kuohkea mutta kostea tiramisu vei aamupalanakin kielen mennessään.

Paikalliset pistäytyivät Barberinissa kahvilla roomalaistyyliin: nopea kuppi espressoa tiskillä   – ja matka jatkuu. Asettien lempeässä kolinassa ja kahvikoneen suhinassa on jotain, joka olisi puolestaan saanut mut jäämään pidemmäksikin aikaa.
 
Sitten suolaista! Roomassa on yli viisi tuhatta kioskia tai ravintolaa, josta saa pizzasiivuja. Volpetti Piu on yksi niistä, ja se on jopa valittu kymmenen parhaan listalle. Maistoimme klassikkoa, eli kuningatar Margharitan Napolin-vierailun kunniaksi aikanaan kehitettyä margherita-pizzaa, jonka ohut, herkullinen pohja rouskui hampaissa. 
 
 
Pizzaleipuri esitteli mielellään myös paikan muita luomuksia. 
 
 
Pizzerian naapurissa sijaitseva Volpetti (Via Marmorata 47) on juuri sellainen sukupolvesta toiseen kulkenut perheomisteinen herkkuliike, jollaiseen toivoo törmäävänsä, kun etsii tuliaisia. Vitriineistä löytyi kaikkea tryffeleistä kaviaariin ja metsämansikoilla maustettuun valkosuklaaseen. Liikkessä myydään mm. sata vuotta vanhaa balsamicoa hintaan 1500 euroa per pullo. 
 
Alanmies söi elämänsä parasta prosciuttoa ”kato kuinka mureaa!” ja minä mm. amaronessa marinoitua pecorinoa ja palkintoparmesaania. Pakko oli ostaa vähän mukaankin.
 
 
Kinkun jälkeen janotti. Onneksi kadunkulmassa oli yksi kaupungin 2500 nazonista eli ”isonenästä”. 
 
 
Alanmies demonstroi katu-uskottavan tavan juoda: putki tukitaan kämmenellä altapäin, jolloin vesi syöksähtää putken puolivälistä kuin juoma-automaatista.
 
Testaccion tori muutti muutama vuosi sitten uuteen kauppahalliin (Via B. Franklin). Osa paikallisista vastusti, mutta myyjät olivat tyytyväisiä: vihdoin sähköä ja juoksevaa vettä. Kieltämättä modernin valkoinen kauppahalli ei ihan vastannut sitä romantisoitua kuvaa, joka minulla oli roomalaisesta torista, mutta Alexandra kehotti katsomaan kaiteen yli kellarikerrokseen. Siellä olivat käynnissä arkeologiset kaivaukset. 
 
 
Hieno esimerkki Rooman kerroksellisuudesta: antiikin ajan oliiviöljykauppiaan amforassa käytetyt ruukunsirpaleet ovat vain muutama metri alaspäin siitä vhanneskauppiaasta, joka  valmisti meille öljyä tihkuvan tomaatti-rucola-valkosipuliseoksen. Valutimme seoksen leipurilta saamiemme leipäsiivujen päälle. Loput tomaattisörsselistä nautimme juustotiskillä mozzarellan kera. Herkullista! En yhtään ihmettele, että keskivertoitalialainen syö 96 kiloa tomaatteja vuodessa. 
 
 
Tomaattilajikkeiden lisäksi vihanneskojut olivat pullollaan kauden herkkuja, kuten artisokkia. Niitä olimme maistaneet edellisiltana Trasteveren alueella Da Lucia -ravintolassa roomalaiseen tapaan öljyssä kypsennettyinä ja persiljalla, mintulla ja valkospulilla höystettyinä – ”carciofi alla Romana”. 
 
 
Viimeistelimme torivierailun aidoilla sisilialaisilla ricottatäytteisillä cannoleilla, jotka leipuri koristeli pistaasipähkinärouheella. Kerroin, että oli maistanut vastaavia New Yorkin East Villagen italialaisleipomossa, mutta sain vastaani epäilykset, oliko paikassa todella ollut sisilialainen leipuri. Ilman sisilialaista leipuria on kuulemma turha kuvitella syövänsä aitoja cannoleita. Selvä!
 
 
 
Torin jälkeen vatsa oli täynnä, mutta ryhmämme oli vasta siirtymässä alkuruuista pastaan. Ohitimme vanhan teurastamoalueen ja kuljimme kohti pastaravintolaa, joka oli rakennettu Monte Testaccion eli sirpalevuoren sisään. Vuoren lempinimi juontui terracotasta valmistetuista amforoista. Kun Testaccio vielä oli Rooman torikaupan keskus, kaikki nestemäinen aine kuljetettiin amforaruukuissa. Ruukkuja hajosi jatkuvasti, ja sirpaleet kasattiin valtavaksi keoksi kaupungin laidalle. Vuosisatojen aikana keko kasvoi kukkulaksi, joka on nykyään varsinainen arkeologin aarreaitta. Arkeologien lisäksi myös ravintoloitsijat ovat äkänneet kukkulan mahdollisuudet, ja sen uumenet ovatkin täynnä viinikellareita. Kieltämättä viileä valkoviini maistui hyvältä Flavio al Velavevodetton (Via del Monte 97) pastojen kyytipoikana. 
 
 
Tomaatti- ja carbonarapasta olivat nekin hyviä, mutta perinteinen roomalainen mustapippurilla ja pecorinolla maustettu ”cacio e pepe” -pasta vei kielen mennessään. Tätä pitää tehdä kotonakin!
 
 
Pastan jälkeen nautimme kadun varressa Trappizinon poikien valmistaman arrancinon eli friteeratun riisipallon, joka oli retken ensimmäinen mitäänsanomaton ruoka. Mieluummin olisin maistanut kioskin päätuotetta, täytettyä sämpylää, joilla kaikki muut asiakkaat vaikuttivat herkuttelevan. Alanmies käytti tilaisuuden hyväkseen ja maistoi paikan erinomaista ale-olutta.
 
 
Retken päätti vierailu 1930-luvulla perusteussa gelateriassa nimeltään Giolitti (Via A. Vespucci 35), jossa saimme elintärkeää tietoa Rooman ylitsevuotavassa jäätelötarjonnassa navigoimiseen. Kuulemma 85 % Roomassa myytävästä jäätelöstä ei ole aitoa gelatoa. 
 
Mistä aidon sitten tunnistaa? Siitä, että se näyttää mahdollisimman tylsältä. Aito gelato on koostumukseltaan litteää, painavaa ja usein tympeän väristä. Siihen ei ole vatkattu hurjasti ilmaa (”varokaa vitriinejä, joissa jäätelö on kuohkeana vuorena”) eikä käytetty väriaineita (”aito banaanijäätelö on harmaata eikä keltaista; samoin aito minttujäätelö on harmaata eikä vihreää”). 
 
Tilasin tiskiltä pistaasi- ja kahvijäätelöä. ”Panna?”, kysyi jäätelömestari ja osoitti kermavaahtoa. ”No thank you”, vastasin. Eiköhän pelkkä jäätelö riitä. Jäätelömestari näytti loukkaantuneelta ja tuijotti minua sen näköisenä, että en selvästikään tiedä, mitä toivon. ”Well, okay”, myönnyin. Mestari lätkäisi kunnon annoksen kermavaahtoa jätskin päälle, ojensi kupin minulla ja hymyili. Alexandra nauroi ja sanoi, että täällä myyjät tietävät parhaiten, mikä on asiakkaalle hyväksi. Niin kai sitten!
 
 
Kierroksen päätteeksi palasin vielä kerran Volpettille ja huomasin saman asian. Ostin kahta eri sorttista pastaa, ja sain yksityikohtaiset ohjeet niiden valmistukseen. Yhtä keitetään 10 ja toista 16 minuuttia! Erityisen hyvin toisen kanssa sopii pesto ja toisen kanssa tomaattikastike. Ja jompaakumpaa ei missään nimessä saa sekoittaa keittämisen aikana! Enää pitäisi muistaa, kumpi oli kumpaa… 
 
 
Pastat, suklaat ja juustot kassissani, lievästi päästäni pyörällä jätin herkkukorttelit taakseni. Kierros oli loistava tapa tutustua kaupunginosaan ja historiaan. Neljä tuntia hujahti leppoisasti aurinkoisilla kaduilla vaellellen, ja saimme ruokakokemusten lomassa myös kulttuurielämyksiä. Oppaamme Alexandra oli Roomassa asuva yhdysvaltalainen, joka tunsi tienoon ja paikalliset. Ryhmässämme oli reilut kymmenen henkeä, ja osa viehätyksestä olikin vaihdella kokemuksia kanssaosallistujien kanssa. Australialaiset kertoivat kengurunsyönnistä ja me poronkäristyksestä. Kierroksen jälkeen oli taas entistä vakuuttuneempi, että ruoan perässä kiertäminen on yksi parhaita tapoja minkä tahansa kohteen kulttuuriin, tapoihin ja tavallisten ihmisten arkeen.